Uusimaa 13.1.2018 Sana on vapaa palsta:
Ihmisten jakaantuessa eri yhteiskuntaluokkiin, alempiin
luokkiin liitetään negatiivisia mielikuvia. Tätä kutsutaan empatiakuiluksi. Suomessa
alimpaan yhteiskuntaluokkaan eli kaikkein köyhimpiin työttömiin liitetään
sellaisia mielikuvia kuten alempi moraalin taso ja laiskuus. Hyväntahtoisesti
ajatellaan, että näille ihmisille tarvitsee kivaa tekemistä, jotta he tuntevat
itsensä tarpeellisiksi. Tämä on ihmisiin alaspäin katsomista. Oikeasti ei ole
yhtä heterogeenistä joukkoa, jonka nimi on työttömät, eikä heillä ole jotain
ominaisuutta, joka heitä yhdistää. On totta, että pieni joukko ihmisiä tottuu
alhaiseen tulotasoon ja heistä tulee sosiaaliturvariippuvaisia, mutta tämä ei
ole kaikkien totuus. On paljon ihmisiä, jotka tekisivät töitä, mutta kun niitä
ei yksinkertaisesti ole. Olen itse ollut hyvin köyhä. Köyhänä olo on paljon
työläämpää kuin kuvittelisi. Myöskään moraalini, tyylitajuni tai kyvykkyyteni
ei hypännyt notkelmasta taivaisiin ryhtyessäni keskiluokkaiseksi; kyllä minä
olen ihan sama ihminen edelleen.
Vuoteen 1948 asti työvoimapula oli pahempi ongelma kuin
työttömyys, kunnes yllättäen maailman kaupan suhdanteiden vuoksi joulukuussa
1949 Suomessa olikin 60 000 työtöntä. Viisikymmenluvulle tultaessa
työllisyystyöt polkaistiin kunnolla käyntiin. Työlaitokset käyttivät
käytännössä lähes ilmaista työvoimaa useimmiten teiden pohjien rakentamiseen.
Valitettavasti työt olivat monesti huonosti suunniteltuja ja rahoitus heikosti
ennakoitavissa, joten lopputulos oli vaihteleva. Vuonna 1957 keskeneräisiä teitä
oli jo 3000 kilometriä. Joskus jopa raivatuksi tuli vain pitkä kaistale metsää,
eikä tietä muistettu tehdä siihen koskaan. Nämä pakkotyöt repivät perheitä
hajalle ja osa jäi koko työurakseen niihin kiinni.
Työttömyystöillä on toinenkin kääntöpuolensa. Jos työttömät
laitettaisiin demareiden Timo Simosin ehdotuksen mukaan luomaan lunta, tekemään
toimistotöitä tai rakennustöitä, kuka haluaisi enää palkata ketään oikeasti
rahalla töihin? Syntyisi uusi työtätekevä köyhien luokka, jonka palkan
pääasiassa maksaisi valtio.
On ironista ajatella, kuinka työt luultavasti vähenevät
teollisuuden automatisoituessa ja töiden siirtyessä yhä enenevässä määrin
kolmansiin maihin. Nyt kun tulonsiirtoja voisi olla hyödyllistä kehittää, on
silti politiikassa vallalla trendi, joka pitää kiinni miehen mitasta vain
työtätekevänä kansalaisena. Paradoksi vähenevien töiden ja toisaalta työajan
pitenemisen kanssa antaa vaikutelman, että kokonaiskuva on päättäjiltä hukassa.
Edelleen halutaan pitää kiinni siitä, että itsetunto ei ole synnynnäinen osa
vaan suorituksen ohimenevä sivutuote.
Meitä yritetään pelotella velkaantumisella, mutta samalla
unohdetaan kertoa, että Suomen varat ovat paljon suuremmat ja kasvavat paljon
nopeammin kuin velkamme. Tämän kirjoittamisen hetkellä jokaisen suomalaisen
osuus yhteisistä varoista (joista velkaosuus oli vähennetty) oli yli
23 000€. Tämä unohdetaan kertoa, koska silloin negatiivinen harha ei toimi
ja ihmiset suostuvat leikkauksiin, koska luulevat siten pelastavansa
hyvinvointivaltion.
Meidän varallisuutemme on kasvanut kasvamistaan, mutta siitä
jaetaan yhä vähemmän kaikkein köyhimmille. Kun ansiosidonnainen työttömyysturva
piti 90-luvun köyhien tulot lähellä tulojen mediaanirajaa. Tämän päivän entistä
rikkaamman Suomen köyhät ovat tippuneet jo kauas mediaanirajasta.
Olisiko aika alkaa kuroa empatiakuilua umpeen. Hylätä kaikki
ideat lyötyjen lyömisestä ja alkaa rakentaa reilua Suomea, jossa työ perustuu
aina palkkaan, ei koskaan pakkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti