Varallisuutemme kasvaa, mutta siitä jaetaan yhä vähemmän

Uusimaa 13.1.2018 Sana on vapaa palsta:

Ihmisten jakaantuessa eri yhteiskuntaluokkiin, alempiin luokkiin liitetään negatiivisia mielikuvia. Tätä kutsutaan empatiakuiluksi. Suomessa alimpaan yhteiskuntaluokkaan eli kaikkein köyhimpiin työttömiin liitetään sellaisia mielikuvia kuten alempi moraalin taso ja laiskuus. Hyväntahtoisesti ajatellaan, että näille ihmisille tarvitsee kivaa tekemistä, jotta he tuntevat itsensä tarpeellisiksi. Tämä on ihmisiin alaspäin katsomista. Oikeasti ei ole yhtä heterogeenistä joukkoa, jonka nimi on työttömät, eikä heillä ole jotain ominaisuutta, joka heitä yhdistää. On totta, että pieni joukko ihmisiä tottuu alhaiseen tulotasoon ja heistä tulee sosiaaliturvariippuvaisia, mutta tämä ei ole kaikkien totuus. On paljon ihmisiä, jotka tekisivät töitä, mutta kun niitä ei yksinkertaisesti ole. Olen itse ollut hyvin köyhä. Köyhänä olo on paljon työläämpää kuin kuvittelisi. Myöskään moraalini, tyylitajuni tai kyvykkyyteni ei hypännyt notkelmasta taivaisiin ryhtyessäni keskiluokkaiseksi; kyllä minä olen ihan sama ihminen edelleen.

Vuoteen 1948 asti työvoimapula oli pahempi ongelma kuin työttömyys, kunnes yllättäen maailman kaupan suhdanteiden vuoksi joulukuussa 1949 Suomessa olikin 60 000 työtöntä. Viisikymmenluvulle tultaessa työllisyystyöt polkaistiin kunnolla käyntiin. Työlaitokset käyttivät käytännössä lähes ilmaista työvoimaa useimmiten teiden pohjien rakentamiseen. Valitettavasti työt olivat monesti huonosti suunniteltuja ja rahoitus heikosti ennakoitavissa, joten lopputulos oli vaihteleva. Vuonna 1957 keskeneräisiä teitä oli jo 3000 kilometriä. Joskus jopa raivatuksi tuli vain pitkä kaistale metsää, eikä tietä muistettu tehdä siihen koskaan. Nämä pakkotyöt repivät perheitä hajalle ja osa jäi koko työurakseen niihin kiinni.

Työttömyystöillä on toinenkin kääntöpuolensa. Jos työttömät laitettaisiin demareiden Timo Simosin ehdotuksen mukaan luomaan lunta, tekemään toimistotöitä tai rakennustöitä, kuka haluaisi enää palkata ketään oikeasti rahalla töihin? Syntyisi uusi työtätekevä köyhien luokka, jonka palkan pääasiassa maksaisi valtio.

On ironista ajatella, kuinka työt luultavasti vähenevät teollisuuden automatisoituessa ja töiden siirtyessä yhä enenevässä määrin kolmansiin maihin. Nyt kun tulonsiirtoja voisi olla hyödyllistä kehittää, on silti politiikassa vallalla trendi, joka pitää kiinni miehen mitasta vain työtätekevänä kansalaisena. Paradoksi vähenevien töiden ja toisaalta työajan pitenemisen kanssa antaa vaikutelman, että kokonaiskuva on päättäjiltä hukassa. Edelleen halutaan pitää kiinni siitä, että itsetunto ei ole synnynnäinen osa vaan suorituksen ohimenevä sivutuote.

Meitä yritetään pelotella velkaantumisella, mutta samalla unohdetaan kertoa, että Suomen varat ovat paljon suuremmat ja kasvavat paljon nopeammin kuin velkamme. Tämän kirjoittamisen hetkellä jokaisen suomalaisen osuus yhteisistä varoista (joista velkaosuus oli vähennetty) oli yli 23 000€. Tämä unohdetaan kertoa, koska silloin negatiivinen harha ei toimi ja ihmiset suostuvat leikkauksiin, koska luulevat siten pelastavansa hyvinvointivaltion.

Meidän varallisuutemme on kasvanut kasvamistaan, mutta siitä jaetaan yhä vähemmän kaikkein köyhimmille. Kun ansiosidonnainen työttömyysturva piti 90-luvun köyhien tulot lähellä tulojen mediaanirajaa. Tämän päivän entistä rikkaamman Suomen köyhät ovat tippuneet jo kauas mediaanirajasta.

Olisiko aika alkaa kuroa empatiakuilua umpeen. Hylätä kaikki ideat lyötyjen lyömisestä ja alkaa rakentaa reilua Suomea, jossa työ perustuu aina palkkaan, ei koskaan pakkoon.