tiistai 9. tammikuuta 2018

Empatiakuilu johti aktiivimalliin

1800-luvun loppupuolen köyhyyden pahetessa myös asenteet kovenivat. Näin käy säännönmukaisesti: kun tuloerot suurenevat, myös empatiakuilu syvenee samalla. Nyt vaan kyse ei ole taloustilanteen heikkenemisestä tai muusta taloudellisesta epävarmuudesta. Nyt kyse on puhtaasti eriarvoistavasta politiikasta.

Laki työttömyysturvan aktiivimallista nojautuu ajatukseen, että se tukee ihmisten hyvinvointia kiristämällä työttömyyskorvauksen saantia, joka sinänsä on absurdi ajatus. Lakiehdotusta perustellaan rivien välissä moraalilla, mutta kiitettävää rehellisyyttä vaatii se, että he eivät edes lupaa merkittävää taloudellista hyötyä yhteiskunnalle. Lakiehdotuksessa ollaan puuttuvinaan kannustinloukkuun, tekemällä työttömänä olemisesta kannattamatonta sen sijaan, että olisi puututtu siihen, että työttömän ei nykyiseltään kannata mennä pelkäksi pätkäksi tai nollatuntisopimuksella töihin toimeen tulonsa merkittävän vaikeutumisen vuoksi. Jos tätä ongelmaa on pohdittu valtionpäämiestasolla nyt yli 20-vuotta, tämä em. lakiehdotus on mielestäni heikko ratkaisuehdotus ongelmaan. Jo Weber mukaan aika voitiin kääntää tuottavaksi eli aika oli rahaa ja  hänen aikansa protestanttisessa työetiikassahan vapaa-aikaa ei saanut olla, vaan joutilaisuus oli syntiä (Weber 1990; Taira 2006, 128). Onko siis hallituksen nykyinen linja menneen ajan liberalismin kaikuja vai uusi suunta Suomelle?

Vuoteen 1948 asti työvoimapula oli pahempi ongelma kuin työttömyys, kunnes yllättäen maailman kaupan suhdanteiden vuoksi joulukuussa 1949 Suomessa olikin 60 000 työtöntä. Viisikymmenluvulle tultaessa työllisyystyöt polkaistiin kunnolla käyntiin. Vaikka 1917 voimaan oli tullut laki työttömyyskassoista, suurin osa työväestä jäi työttömyyskorvauksen ulkopuolelle. Työlaitokset käyttivät käytännössä lähes ilmaista työvoimaa useimmiten teiden pohjien rakentamiseen. Valitettavasti työt olivat monesti huonosti suunniteltuja ja rahoitus heikosti ennakoitavissa, joten lopputulos oli vaihteleva. Vaikka työttömyystöillä oli paljon merkitystä Suomen sodan jälkeisessä uudisrakentamisessa ja tieverkon maanlaajuisessa kattamisessa, suunnittelemattomuus teki kuitenkin loppujen lopuksi töistä kalliita, koska ne suoritettiin epäsuotuisaan vuodenaikaan ja moni töistä jäi kesken. Vuonna 1957 keskeneräisiä teitä oli jo 3000 kilometriä. Joskus jopa raivatuksi tuli vain pitkä kaistale metsää, eikä tietä muistettu tehdä siihen koskaan. Olosuhteet työttömyystöissä olivat usein epäinhimilliset, eivätkä paljoa poikenneet vankien pakkotöistä. Työstä kieltäytynyt tai erotettu menetti toimeentulonsa, joten tavallaan myös työttömyystöissä kyse oli pakkotöistä. Vaikka 1960-luvun alussa olisi ollut lain mukaan jo mahdollista maksaa työttömyyskorvausta, työttömyystyöt jatkuivat 70-luvulle asti, koska lapionvarteen tottuneille jätkille ei haluttu antaa vastikkeetta rahaa. (Nenonen 2006.) Nyt uusiliberalismin nousun myötä vastikkeettoman työttömyysturvan aika on ehkä uudestaan ohi. On ironista ajatella, kuinka työt luultavasti vähenevät teollisuuden automatisoituessa ja töiden siirtyessä yhä enenevässä määrin kolmansiin maihin. Nyt kun tulonsiirtoja voisi olla hyödyllistä kehittää, on silti politiikassa vallalla trendi, joka pitää kiinni miehen mitasta vain työtätekevänä kansalaisena. Paradoksi vähenevien töiden ja toisaalta työajan pitenemisen kanssa antaa vaikutelman, että kokonaiskuva on päättäjiltä hukassa. Edelleen halutaan pitää kiinni siitä, että itsetunto ei ole synnynnäinen osa vaan suorituksen ohimenevä sivutuote (Siltala 1994, 209).

Se miten irtisanomiset, työttömyys, huono-osaisuus ja kiristyvät asenteet näkyvät ihmisten arjessa, on pitkään ihmisten elämässä negatiivisena leimana näkyvä jatkumo. (ks. Kortteinen 1992; Siltala 1994) Ja se miten irtisanomiset ensin lisäävät työintoa, mutta miten jatkuva kilpailu työpaikalla syö sitten työviihtyvyyttä ja lopulta aiheuttaen jopa työkyvyn menetyksiä (Kortteinen 1992, 253-294), ei ole tullut otetuksi huomioon nykyisessä työvoimapolitiikassa.

Kun maailmalla ollaan innostuttu nykyään hyvinvointi-indikaattoreista, Suomessa päätöksenteon pohjana käytetään yhä enenevässä määrin kustannus-hyöty-analyysejä. On hämmästyttävää, miten esimerkiksi Ranskassa edelleen asioita perustellaan eettisillä arvoilla, mutta meidän sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossamme pyritään varsinkin nyt SOTE-keskustelujen pyöriessä hurjina, löytämään ihmiselle rahassa mitattava arvo eli maksu katto. Kun asioista päättää pääsiassa korkeasti koulutettu ja kauemmin ja terveemmin elävä eliitti (vrt. YLE 2017), kuka puolustaa silloin yksittäistä henkilöä tai vähemmistöryhmiä. Tämän hetkisellä uusliberalistisella politiikalla ollaan menossa kohti yhä suurempia tuloeroja. Emme voi kuvitella olevamme hyvinvoiva kansa, jos rikkaudet ovat vain muutaman käsissä sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kustannuksella (Jackson 2011, 38).

”Ihmiskeskeisen politiikan pitäisi nojata ihmisen varauksettomaan arvostukseen. Jokaisella yksilöllä pitäisi olla samat mahdollisuudet itsensä kehittämiseen.” (Kuusi 1961, 5.)

Olin hyvin hämmästynyt lukiessani muutama vuosi sitten dosentti Raija Julkusen kirjan ”Suunnanmuutos”, joka jätti miettimään, miten ihmeessä ihmiset eivät tiedä näistä asioista mitään? Ehkä siksi, että se kuulostaa aivan liikaa salaliittoteorialta. Julkunen kertoi, että päättäjät päättivät 90-luvun alussa pysäyttää 30-vuotta kestäneen hyvinvointivaltion laajenemisen kauden tietoisesti ja he ajattelivat järjestää pienen kriisin, jolla voisivat oikeuttaa hyvinvointivaltion suitsimisen ilman vallan menetystä, mutta tämä pieni kriisi lähtikin kontrollista. Seurasi todella syvä aallonpohja. Hetkessä työttömyys nousi 18%, mutta jääräpäinen hallitus ei antanut periksi, vaan päästi markan kellumaan vasta kolmen vuoden kuluttua, jolloin vahinko oli ehtinyt jo tapahtua sekä talouden, että ihmisten näkökulmasta. Osa ihmisistä kärsii tämän laman vaikutuksista edelleen. Niin ja yli 11 000 ihmistä teki itsemurhan.

Vaikka Julkunen väitti 90-luvun jälkimainingeissa, että kyse ei niinkään ollut lamasta, vaan siirtymisestä hyvinvointivaltion jälkeiseen regiimiin (Julkunen 2011, 9), voi olla, että tämä ei ole lopullinen suunta (Mäntysaari 2016). Ihmiset ovat päässeet jyvälle negatiivisesta harhasta, jossa kansalaiset eivät vaadi uudistuksia, koska leikkausten vastustaminen vie kaikki voimat (em. 2011, 24) ja näin olemme hiljalleen taas pääsemässä tilanteeseen, jossa myös vähemmistöryhmien sosiaalisia etuja ajaa joku. Sosiaaliala ei ole enää vaarattomien naisten puuhastelukenttä, vaan vaikuttamismahdollisuudet nähdään ja niitä myös käytetään enenevässä määrin. Pohjoismaisen konsensushakuisen enemmistödemokratian etuja on, että se pakottaa hallitukset etenemään hitaasti (em. 2011, 25), eikä varsin suuria tuhoja ole uusliberalistisesta suuntauksesta vielä ollut. Aktiivimallin, palkanalennukset ja eriarvoistavan SOTE-mallin voi vielä perua, mutta nyt alkaa olla kiire. Seuraavien vaalien tulos tulee olemaan Suomelle oikeasti tienhaara.

Meitä yritetään pelotella pelottavalla velkaantumisella, mutta samalla unohdetaan kertoa, että Suomen varat ovat paljon suuremmat ja kasvavat paljon nopeammin kuin velkamme. Tämän kirjoittamisen hetkellä jokaisen suomalaisen osuus yhteisistä varoista (joista velkaosuus oli vähennetty) oli yli 23 000€. Tämä unohdetaan kertoa, koska silloin negatiivinen harha ei toimi ja ihmiset suostuvat leikkauksiin, koska luulevat siten pelastavansa hyvinvointivaltion. http://ketoharju.info/saatavakello/

Meidän varallisuutemme on kasvanut kasvamistaan, mutta siitä jaetaan yhä vähemmän kaikkein köyhimmille. Kun ansiosidonnainen työttömyysturva piti 90-luvun köyhien tulot lähellä tulojen mediaanirajaa (STM 2003, 94), tämän päivän entistä rikkaamman Suomen köyhät ovat tippuneet jo kauas mediaanirajasta.

Olin tässä taannoin kuuntelemassa köyhyystutkija tohtori Ohisaloa, joka kutsui tätä ilmiötä osuvasti empatiakuiluksi. Termi on hyvä, mutta se mitä empatiakuilu kuvaa, ei kuulu minun Suomeeni. Yhteiskuntieteiden tohtori Kontula kuvaa kokemuksia eliitin kanssa näin: ”Aika ajoin tässä moitteettoman siistissä pinnassa välähtää kuitenkin särö. Pöytäpuheen sivulauseessa pienituloisia nimitetään ”pohjasakaksi” tai pohditaan, onko sosiaaliturvan varassa elävillä ”kompotenssia aitoon ystävyyteen”. Joku suree ”kansan kateellisuutta”, jonka vuoksi rikas ei voi avoimesti iloita menestyksestään. ”Heikompaa ainesta”, joku sen taisi sanoa.

Äärimmäisen empatiakuilun syvimmän kohdan toiselta reunalta löytyy Tamperelainen lehden päätoimittajan Kannala: ”Meillä ei ole enää varaa nykyiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Työtä tehdään liian vähän, koska passivoiva sosiaaliturva kannustaa mieluummin makaamaan sohvalla, kuin tekemään töitä kymmenen euron tuntipalkalla. Laiskurit kuppaavat tuet sossusta, joka puolestaan repii eurot valtion sekä kunnan kaapuihin puettuna ja verokarhun avustamana työssäkäyvien selkänahasta. Töitä paiskivien tamperelaisten ostovoimaa ja palkkapottia siirretään siis laiskottelijoiden taskuun.”

Hyväosaisten irtiottoa sosiaaliturvasta osattiin pelätä jo 2000-luvun alun Suomessa (STM 2003, 94). Nyt se on tapahtumassa. Tuloerojen kasvaessa empatiakuilu syvenee syvenemistään ja tällä on väliä, koska vaaleissa läpimeno alkaa maksaa yhä enemmän rahaa. Eliitillä on varaa tulla valituksi päättämään. Demokratia näennäistyy, kun eliitti tietää, miten mielipiteitä ja äänestyskäyttäytymistä ohjaillaan. Toisaalta taas kohta kansan valitsemilla päättäjillä ei ole enää niin paljoa merkitystäkään. Sosiaali- ja terveysministeriön raportissa 2012 sanotaan: ” Kilpailuttamisen yleistyessä vaaleilla valittujen kuntapäättäjien mahdollisuus puuttua palvelutuotannon yksityiskohtaiseen ohjaukseen heikkenee.” Tämä varmasti tulee koskemaan myös maakuntahallintoa ajan kanssa, jos suunnitelmaa ei toteuteta huolella; kuten pahasti näyttäisi olevan tapahtumassa. Tämä voi myös toteutua, vaikka suunniteltaisiin hyvin huolella. USAssa markkinoituminen on viety jo hyvin pitkälle ja suuret yhtiöt hallitsevat poliitikkoja enemmän kuin poliitikot yhtiöitä (Reich 2017). Olemme matkalla kohti pikku-Amerikkaa, jossa kaikki on kaupan ja yhä pienempi joukko ihmisiä omistaa yhä enemmän ja yhä suurempi joukko elää yhä köyhempänä.

Lasten hyvinvointia käsittelevässä hyvin kattavassa Unicefin tutkimuksessa tutkittiin kaikkea mahdollista koulukiusaamisesta terveyteen. Kun tämän tutkimuksen tuloksia verrataan varallisuuteen, ei bruttokansantuote tietyn tulorajan jälkeen enää näytä olevan yhteydessä lasten hyvinvointiin. Sen sijaan ihmisten keskinäisellä tasa-arvolla on lasten hyvinvointiin aivan suora yhteys. Mitä lähempänä maan rikkaimman 20% tulot ovat maan köyhimpien 20% tuloja, sitä paremmin kaikki maan lapset ja isommatkin ihmiset voivat... myös siis rikkaat ja heidän lapsensa. Tasa-arvo tuottaa siis hyvinvointia tasa-puolisesti kaikille vauvasta vaariin ja rikkaista köyhiin. (Wilkinson 2011.)






Sähköiset lähteet:

Kannala, K. 2015. Laiskuus tulee Tampereelle kalliiksi. Tamperelainen. https://www.tamperelainen.fi/blogi/345069-laiskuus-tulee-tampereelle-kalliiksi

Mäntysaari, M. 2016. Onko uusliberalismi haaste sosiaalityölle? Vastavuoroinen sosiaalityö. https://www.youtube.com/watch?v=H5GtTosqJ6A

STM 2003. Suomalainen köyhyys 1990-luvun lopulla -väliaikaista vai pysyvää? https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/112767/koyhjulkaisu.pdf?sequence=1

STM 2012. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kilpailuttamisen toimivuus. Viitattu 25.11.2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/112289/URN%3aNBN%3afi-fe201504227235.pdf?sequence=1

YLE Uutiset. 2017. Mies Jakomäessä kuolee 7 vuotta aikaisemmin kuin mies Ullanlinnassa – Niillä, joilla menee huonosti, menee todella huonosti. Viitattu 23.11.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9937017

Filmit:


Wilkinson, R. 2011. TED: How economic inequality harms societies. https://www.ted.com/talks/richard_wilkinson#t-29202


Kirjat:

Kontula, A. 2016. Luokkalaki. Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa. Helsinki: Into kustannus.

Kortteinen, M. 1992. Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hämeenlinna: Hanki ja jää.

Kuusi, P. 1961. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo-Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Nenonen, M. 2006. Lapiolinjalla. Työttömät pakkotöissä 1994-1971. Jyväskylä: Atena kustannus.

Siltala, J. 1994. Miehen kunnia. Helsinki: Otava.

Taira, T. 2006. Työkulttuurin arvomuutos työttömien kerronnassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura


Weber, M. 1990. Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Porvoo: WSOY.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti