Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tilasi
professorilta, tohtorilta ja maisterilta varhaiskasvatuksen tiekartan, mutta kenen puolella se on?
Tiekartan
keskeisintä antia on yliopistokoulutettujen lastentarhanopettajien minimimäärä
lapsiryhmässä ja kotihoidontuen
lyhentäminen vuodella. Toivottavasti tämän perusteella ei lähdetä tekemään
poliittisia päätöksiä, sillä tämä tiekartta näyttää olevan hyvin vahvasti
lastentarhanopettajan puolella ja häviäjäksi jäävät muut lapsia hoitavat
ammattiryhmät ja lapset.
Tiekartassa todetaan
näin: ” Suomalaisten lasten varhaiskasvatukseen osallistuminen on selkeästi
alhaisempaa kuin muiden EU jäsenmaiden ja muiden Pohjoismaiden lasten osallistuminen,
suomalaislasten osallistumisaste jää selvästi eurooppalaisen keskiarvon alapuolelle.
Suomi jää siten selvästi jälkeen EU:n vuonna 2014 asettaman varhaiskasvatukseen
osallistumisen tavoitteesta (ET 2020 -ohjelma). Uusimmassa OECD:n
tilastoinnissa perhepäivähoito sisällyttäminen uuden ISCED 2011-luokituksen
mukaisiin vertailuihin nostaa Suomen ikävuosittaisia osallistumisasteita noin
10 – 15 prosenttiyksikköä verrattuna tilanteeseen, jossa perhepäivähoito ei olisi
mukana.”
Eli suomennettuna Suomen varhaiskasvatukseen osallistuminen
jää jälkeen muista Pohjoismaista ja OECD-maista. Kuitenkin YLEn laskeman
Pisa-tulosten kokonaisindexin mukaan, Suomi sijoittuu OECD-maista sijalle
KOLME. Pitäisikö meidän siis ottaa oppia muista vai niiden meistä. Kokonaisuudessaankin Suomi sijoittui Pisa-tuloksissa sijalle 7.
Miksi siis laskea varhaiskasvatuksen ikää? Mikä kiire meidän lapsillamme on
päästä kouluputkeen aikaisemmin? Miksi emme voisi antaa lastemme elää
huoletonta lapsuutta niin pitkään kuin suinkin, ellei kyseessä ole sitten suuri
tarve saada lastentarhan opettajille lisää töitä ja arvostusta?
Toki päivähoitojärjestelmä on tärkeää olla olemassa. On
vanhempia, joiden on käytävä töissä rahan vuoksi ja niitä jotka haluavat käydä
töissä uransa tai muiden syiden vuoksi, mutta me emme saa sillä varjolla
tasapäistää vanhempien valintoja ja väittää, että kaikissa tapauksissa olisi
lapsen etu mennä päiväksi laitokseen. Se on joskus hyväksi, mutta ihan oikeasti
vähän huonompikin perhe on lapsen itsensä näkökulmasta parempi, kuin olla poissa kotoa. Isoon
päiväkotiryhmään ei myöskään tarvita lisää korkeasti koulutettuja
lastentarhanopettajia, vaan sinne kaivataan ihan tavallisia sylejä, ihan
tavallisia korvia kuulemaan ujonkin lapsen kuiskaus ja ihan tavallisia käsiä
auttamaan puurolusikkaa aamutuimaan pienen ihmisen suuhun. Ihan oikeasti paljon tärkeämpää kuin tittelit on sylien lapsilukuun nähden riittävä lukumäärä.
Tiekartassa sivuttiin hyvin lyhyesti tutkimuksia, joiden
mukaan lastentarha aiheuttaa lapsen stressitason nousun varsinkin pienenä. Tämän stressin pitkäaikaisvaikutuksia tunnetaan vielä huonosti. Kuten professori Keltikangas-Järvinen on sanonut: ”psykologisella tiedolla
lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisia lasta koskevissa
ratkaisuissa, kuten siinä millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset
tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu
sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä, vaan sitä tarvitsevat äidit
osallistuakseen työelämään.”
Hieman vajaa neljäkymmentä vuotta sitten
radiohaastattelussa silloinen sosiaaliministeri Katri Helena Eskelinen ehdotti,
että lapset voisivat olla korkeintaan nelisen tuntia päivässä tarhassa, jonka
jälkeen kokopäivätyötä tekevien äitien lapset menisivät mahdollisimman
normaalia perhettä muistuttavaan ympäristöön perhepäivähoitajien huomaan.
Tiedämme nyt, että Eskelisen kaavailut eivät toteutuneet, mutta niissä pilee edelleen hyvä idea. Ei pienet lapset tarvitse laitosta tai
lastentarhanopettajaa kasvaakseen ja kehittyäkseen, he tarvitsevat tuttua syliä ja läsnä olemista ja mikä olisikaan lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin
perhepäivähoito. Tämä olisi myös äärimmäisen kustannustehokasta lastenhoitoa.
Toinen erittäin kustannustehokas vaihtoehto olisi
kotihoidontuen ikärajan nostaminen vuodella. Tällöin monissa perheissä lapsella
olisi vuosi enemmän aikaa kasvaa kohtaamaan maailma ja tämä myös helpottaisi
monen perheen elämää suuresti.
Yksi selvityksen tekijöistä; valtiotieteiden
tohtori Tuomas Kosonen kertoi Hesarissa julkaistussa mielipiteessään: ” Tiedetään,
että kotihoidon tuki vähentää merkittävästi äitien työhön osallistumista.
Sadan euron korotus kotihoidon tukeen vähentää alle kolmivuotiaiden lasten
äitien työhön osallistumista kolme prosenttiyksikköä (Kosonen 2014). Jos siis
kotihoidon tuki vähenisi sata euroa, äitien työhönosallistumisaste nousisi
esimerkiksi 30 prosentista 33 prosenttiin, mikä on moneen muuhun veroon tai
tukeen verrattuna suuri vaikutus.” Tämä Kososen johtopäätös sai suunpieleni
nousemaan huvittuneeseen hymyyn. Uskon kyllä Kososen tutkimustulokseen, sen sijaan sitä ei voi kääntää ympäri. Jos Suomessa on avoinna kuukausitasolla noin
vajaa 20 000 työpaikkaa, joita on jakamassa 300 000 työtöntä, niin
luuleeko Kosonen tosiaan, että jos kotihoidontuki loppuu, kaikki äidit vain
menevät töihin ja tästä seuraa se, että työllisyys paranee entisestään. Kosonen hyvä… Jos äidillä sattuisikin olemaan työpaikka valmiina ja kotihoidontuki loppuisi Kososen kaavailujen mukaan vuotta aiemmin, äidin sijainen saisi kenkää vuotta aiemmin ja
nostaisi mahdollisesti työttömyyskorvauksia ja lapsi maksaisi kunnalle noin viitisen
tonnia enemmän kuin kotihoidossa (+mahdolliset sisarukset). Vanhempi saisi ehkä vuoden pidemmän uran
lähihoitajana, siivoojana, kaupan kassana tai jollain muulla alalla, josta
usein ollaan kotihoidon tuella lasta kotona hoitamassa ja lapsella olisi ikävä
vanhempaansa päiväkodissa ihan turhaan. Tilannetta voisi kutsua
lose-lose-tilanteeksi. Eikö? Paitsi, jos ottaa huomioon sen, että päiväkodin
työntekijöillä olisi lapsimäärän lisääntyessä enemmän töitä.
Toinen silmiinpistävä tiekartan uudistus oli
lastentarhanopettajan ja lastentarhanopettajan pätevyydellä varustetun
sosionomin tehtävien eriyttäminen ja heille kiintiöiden määrääminen niin, että
yliopistosta valmistuneita lastentarhanopettajia olisi minimissään 40% ja maksutonta varhaiskasvatusta jo 5-vuotiaasta lähtien. Tämä tarkoittaisi siis esikoulun alkamista
vuotta aiemmin. Tähän ei
ole mitään oikeita perusteita. Ensinnäkin Sosionomikoulutuksen tiukat 210 opintoviikkoa
antavat kovan vastuksen lastentarhanopettajan 180op mittaiselle koulutukselle,
vaikka se 180 pistettä olisikin opiskeltu yliopiston seinien sisäpuolella eikä
ammattikorkeakoulussa. Sillä, että kun sosionomi on varsin perehtynyt etiikkaan
ja osaa erottaa jo koulutuksensakin pohjalta esimerkiksi vanhempien
huumeidenkäytön merkit, on varsin paljon enemmän lapsen kannalta merkitystä,
kuin sillä, että tilastotiede ja tutkimusprosessi ovat kasvattajalle
tuttuja.
Se miksi yliopistopohjaisten opettajien kärki ajaa tällaista muutosta
agressiivisesti, löytyy rivien väliin kirjoitettuna tiekartastakin: ”Selvityshenkilöryhmän
toisena tavoitteena on ollut se, että esitettyjen henkilöstörakenteen muutosten
tulee selkeyttää jo vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuutta erilaisen koulutuksen
saaneiden ammattilaisten tehtäväkuvista ja vastuista. Epäselvästä tilanteesta johtuen
henkisiä ja taloudellisia voimavaroja on tarpeettoman pitkään kulunut muuhun kuin
itse varhaiskasvatuksen tehtävien ja tavoitteiden toteuttamiseen tai laadun
kehittämiseen. Henkilöstörakenteen epäselvyydet ovat merkittävästi vaikeuttaneet
myös varhaiskasvatuksen koulutusten kehittämistä.” Kyse on siis lto-pätevien sosionomien
ja lastentarhanopettajien välisestä känästä, ei lasten tarpeista. Olen kuullut muutamaa kautta, että
lto-sosionomeja suositaan työhakutilanteissa heidän usein parempien
yhteistyötaitojen ja käytännöllisyytensä takia ja tämä hiertää näiden kahden
erikautta saman ammattitaidon saaneita ammattilaisia. Se, miksi tämä köydenveto löytyy tiekartasta näin vahvasti, on mielestäni sen koonneiden professorin, maisterin ja
tohtorin ääni.
Meidän oppilaamme ovat maailman huippuluokkaa PISA-tuloksissa; vaikka meillä koulu aloitetaan turkasen myöhään ja lapsilla on
maailmanlaajuisesti katsottuna naurettavan lyhyet koulupäivät. Ehkäpä olemme
kärkimaita, koska annamme pienten ihmisten aivojen kasvaa, leikkiä ja levätä
rauhassa tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi kauan? Kannattaako tätä asiaa lähteä
muuttamaan isolla rahalla? Kuunneltaisiinko kerrankin lapsen parasta ja laitettaisiinko mieluummin siihen uppoavat rahat
takaisin peruskoulun jälkeiseen koulutukseen ja tutkimukseen?
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaIhan parasta, iso kiitos. Yksinkertaistettuna: sinne tarvitaan ihan tavallista syliä, ihan tavallisia korvia kuulemaan se ujoimmankin lapsen kuiskaus. Koulutus ei kasvata niitä lisäkäsiä vieläkään, ihan aikuisten oikeesti.
VastaaPoistaOlen täysin samaa mieltä! Sillä on väliä, millainen lapsuus lapsella on: Onko se onnellinen vai täynnä selviytymistä? Lapset eivät ole numeroita tai säilytettäviä loisia, jotka vievät työnantajilta työvoiman; he ovat ihan oikeita ihmisiä.
Poista