Riikka Aapalahti / poliittinen blogi: Translakiehdotus -Moni kakku päältä kaunis

Heinäkuun alussa Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kirjoitti todella osuvasti Vihreiden kannan translakiin; Vihreät haluavat translain, jossa sukupuolen vahvistaminen perustuu omaan ilmoitukseen!

Sen sijaan Toukon kirjoitus siitä, että tällainen laki odottaisi pöytälaatikossa valmiina, ei ole totta. Translakiehdotus on päältä kaunis, mutta sisältä jotain aivan muuta.

Lakiehdotuksen suurin floppi on naimattomuusvaatimus, jota tähänkin asti on käsitelty niin, että paperilla toki on erottu, mutta käytännössä rekisteröity parisuhde on vain muutettu avioliitoksi ja toisinpäin. Tämä on koskettanut ennen lakiehdotuksen kirjoittamista noin 30 ihmistä. Luultavasti tasa-arvoisen avioliittolain myötävaikutuksella tämäkin asia muuttuu ilman isompaa kampanjointia, kun lakeja säädellään sopimaan tasa-arvoiseen avioliittolakiin sopivaksi.

Kenellekään vähääkään asiaa tuntevalle ei voi olla yllätys, että sterilisaatiopakko ei ole lain suurin epäkohta. Sterilisaatiopakko on toki iso ihmisoikeusrikkomus, mutta se koskee vuosittain hyvin minimaalista joukkoa ihmisiä. Useimmat transmiehet (korjaus naisesta mieheksi) menettävät hedelmällisyytensä joka tapauksessa hormonihoitojen vaikutuksesta ja useimmat transnaiset korjausleikkausten johdosta. Pakkosterilisaatio tehdään jo nyt vain hyvin harvoille, joille nämä toimenpiteet eivät terveydellisistä syistä ole mahdollisia. Nyt oikeastaan korrektimpien sanamuotojen lisäksi, lakiehdotuksen ainut parannus olisi sterilisaatiopakon poistuminen.

Sen sijaan se, mikä tekee transihmisten elämästä kärsimystä, ei ole laissa saanut mitään huomiota. Se on vaatimus tietyssä roolissa elämisestä ja transsukupuolisuuden psykiatrisoiminen.

Mitä tarkoittaa tietyssä roolissa eläminen? Tarkoittaako se naisella hameita ja pitkiä hiuksia? Tulisiko minusta mies, jos leikkaisin lyhyet hiukset? Tarkoittaako se leipomista ja naisellista ammattia? Mieheni osaa leipoa, hän on ammatiltaan lähihoitaja ja hän kasvattaa harrastuksenaan kaneja. Menisiköhän hän miehestä lääkärille näine ominaisuuksineen? Minä (tavallinen suomalainen nainen) en varmasti pääsisi läpi tästä seulasta. Pukeudun harmaisiin ja mustiin housuihin ja t-paitoihin, en omista huulipunaa ja olen kiinnostunut talouspolitiikasta. Sukupuoliroolini kotona ja kodin ulkopuolella ei eroa ulkoisesti mitenkään siitä, jos olisin mies, mutta miksi minun omaa sisäistä tuntemustani sukupuoli-identiteetistäni uskotaan: Ainut järkeenkäypä selitys tälle on se, että se ei ole ristiriidassa omistamani vaginan kanssa.

Toinen kivikautinen osuus lakiehdotuksessa on lääketieteellisen selvityksen vaatiminen sukupuolen vahvistamisen yhtenä ehtona. Tämä tietenkin kuulostaa yhdeltä ymmärrettävältä lauseelta, ellei tiedä, mitä tämän viattoman lauseen taakse kytkeytyy. Sieltä löytyy transpolin ihmisoikeuksia polkeva sukupuolitemppurata. Tästä aiheesta olen saanut eniten kritiikkiä. En saisi transperheiden puheenjohtajana puhua asioista, jotka saattavat ärsyttää transpoleja, koska heillä on niin suuri valta ihmisiin ja siihen, mitä hoitoja ihmiset yksilötasolla ja laajemminkin saavat. Olenko ainut, joka näkee asiassa vakavan paradoksin?

Jos et ole kokenut sukupuolidysforiaa eli oman kehon inhoa, et voi tietää, kuinka murskaavaa se on. Se voi johtaa jopa itsemurhaan muuten ihan normaalilla ihmisellä. Kehodysforiaa kokeva ihminen ei ole ehkä vuosiin ollut alasti toisen ihmisen seurassa tai hänen seksuaalisuutensa on loistanut poissaolollaan hänen koko elämänsä. Silti hän joutuu toistuvasti vastaamaan vaihtuvalle henkilökunnalle... aina vieraille ihmisille hänen kehoonsa, ihmissuhteisiinsa, seksuaalisuuteensa ja hänen sukupuolielimiinsä kohdistuviin kysymyksiin. Kysymyksiin pitää vastata vieläpä oikein tai joutuu niin kutsutusti ”jäähylle”. Ei ole mikään ihme, että herkimmät jättävät prosessin kesken.

Ei ole varmaan yllätys, että monet teinit jättävät prosessin kesken. Näitä prosessin kesken jättäneitä teini-ikäisiä on joissakin surullisen puusilmäisissä tutkimuksissa kutsuttu ”mielensä muuttajiksi” ja tehty päätelmä, että sukupuoli on hyvin häilyväinen. Käytännössä sukupuoli ei kuitenkaan häily olosuhteissa, jossa ympäristön paine ei sitä paina pinnan alle. Tästä näitä tutkimuksia on kritisoitu toisissa tutkimuksissa.

Translakiehdotuksessa ei otettu ollenkaan huomioon translasten ja -nuorten asemaa. Kaikille on varmasti selvää, miten paljon sosiaalisesti transitioituneen translapsen ja -nuoren elämä paranisi, jos hänellä olisi mahdollisuus saada omaksi kokemansa sukupuolen henkilötunnus. Tasa-arvoinen kohtelu olisi taattu esimerkiksi terveydenhuollossa, koulussa, linja-autossa, kirjastossa ja kesätöissä. Lisäksi ulkomaille matkustaminen tulisi mahdolliseksi. Naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa tämä on jo mahdollista hyvin kokemuksin, mutta miksi meidän lakiehdotuksessamme sitten ikäraja on edelleen 18-vuotta?

Tähän tietenkin saattaa olla syynä se, että lapsiasiavaltuutettu oli katsonut Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmälle antamassaan lausunnossaan, että 18-vuoden ikärajan poistaminen ei ollut lakiehdotusta tehdessä vielä ajankohtaista. Tästä on kulunut vain kaksi vuotta, mutta varmasti aika moni translapsen vanhempi (itseni mukaan lukien) voisi olla aikalailla erimieltä; ehkä se ei ole ajankohtaista nyt, vaan sen olisi pitänyt olla ajankohtaista jo aikaa sitten.

HYKSin nuorisopsykiatrian linjajohtaja Klaus Ranta kertoi Helsingin Sanomien jutussa 26.7.2017: ”Lähes 85 prosentilla niistä, joilla on lapsuudessa ollut identifioitumista vastakkaiseen sukupuoleen, se katoaa puberteetin käynnistyttyä.” Ranta unohti sanoa, että samassa tutkimuksessa muutamaa sivua myöhemmin diagnoosisuosituksissa sanottiin, että vanhempien ja opettajien lausunnot sekä lapsen itsearvio olivat vahvoja ennusmerkkejä siitä, että dysforia pysyy, eli niitä on syytä kuunnella.

Samoin Rannan lähteenä toimivassa lääkärilehden jutussa transsukupuolisten diagnosoimisesta, kehuttiin ”Hollannin mallia”, jossa murrosiän muutoksia ensin jarrutetaan blokkereilla ja sitten hormoonihoidot aloitetaan 16-vuotiaana. Kuitenkaan Suomessa lapset ja nuoret eivät saa tätä blokkerihoitoa kummassakaan hoitoyksikössä, vaan varakkaampien translasten vanhempien on matkustettava perheineen ulkomaille saamaan tätä hoitoa, köyhemmille jää käteen parransänki tai kasvavat rinnat, paisuva kehodysforia, itsemurhariski ja loputtomasti venyneet kalliit psykiatriset tutkimukset.

Miksi sitten asiantuntijat Suomessa pitävät psykiatrista tutkimusta niin tärkeinä, kun toisissa maissa riittää pelkkä henkilön ilmoitus omasta kokemuksestaan ja hoidot ovat helposti saavutettavissa, eikä ongelmia ole juuri ollut? En osaa tai en halua sanoa ääneen tekemiäni johtopäätöksiä, mutta nämä psykiatrista tutkimusta kannattavat asiantuntijat ovat pääsääntöisesti töissä transpoleilla, joiden toiminta varmasti loppuisi, jos transihmisiä ei enää psykiatrisoitaisi.

Samassa Rannan Helsingin Sanomissa siteeraamassa artikkelissa muuten kerrottiin toisaalla myös, että ”varsinaisen sukupuoli-identiteetin diagnosoimiseksi ei ole olemassa tyhjentäviä psykiatrisia tai psykologisia menetelmiä. Kyseessä on ihmisen sisäinen kokemus, jonka vakaus ja ristiriidattomuus täytyy jotenkin selvittää.” Minä ehdottaisin tähän kysymykseen lomaketta, jossa kysyttäisiin ihmisen sisäisestä mielenmaisemasta ja sen maistraattiin toimitettuaan, saisi uuden omaa identiteettiään vastaavan henkilötunnuksen paluupostissa. Tällainen kaavake on jo käytössä monessa maassa ja se todettu tehokkaaksi, inhimilliseksi ja halvaksi tavaksi todeta ihmisen sukupuoli-identiteetti. Tässä menetelmässä olisi myös se hyöty, että jättämällä psykiatrisoinnin pois transsukupuolisuuden diagnosoinnista, Suomi pääsisi samalle linjalle transasioissa APA:n eli Amerikan psykiatriyhdistyksen, WHO:n eli Maailman terveysjärjestön, Euroopan parlamentin ja monen muun hieman vaikutusvaltaisemman tahon kanssa.