Heinäkuun alussa Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kirjoitti todella osuvasti Vihreiden kannan translakiin; Vihreät haluavat translain, jossa sukupuolen vahvistaminen perustuu omaan ilmoitukseen!
Sen sijaan
Toukon kirjoitus siitä, että tällainen laki odottaisi pöytälaatikossa valmiina,
ei ole totta. Translakiehdotus on päältä kaunis, mutta sisältä jotain aivan
muuta.
Lakiehdotuksen suurin floppi on naimattomuusvaatimus, jota tähänkin asti on käsitelty niin, että paperilla toki on erottu, mutta käytännössä rekisteröity parisuhde on vain muutettu avioliitoksi ja toisinpäin. Tämä on koskettanut ennen lakiehdotuksen kirjoittamista noin 30 ihmistä. Luultavasti tasa-arvoisen avioliittolain myötävaikutuksella tämäkin asia muuttuu ilman isompaa kampanjointia, kun lakeja säädellään sopimaan tasa-arvoiseen avioliittolakiin sopivaksi.
Lakiehdotuksen suurin floppi on naimattomuusvaatimus, jota tähänkin asti on käsitelty niin, että paperilla toki on erottu, mutta käytännössä rekisteröity parisuhde on vain muutettu avioliitoksi ja toisinpäin. Tämä on koskettanut ennen lakiehdotuksen kirjoittamista noin 30 ihmistä. Luultavasti tasa-arvoisen avioliittolain myötävaikutuksella tämäkin asia muuttuu ilman isompaa kampanjointia, kun lakeja säädellään sopimaan tasa-arvoiseen avioliittolakiin sopivaksi.
Kenellekään vähääkään asiaa tuntevalle ei voi olla yllätys, että
sterilisaatiopakko ei ole lain suurin epäkohta. Sterilisaatiopakko on toki iso
ihmisoikeusrikkomus, mutta se koskee vuosittain hyvin minimaalista joukkoa
ihmisiä. Useimmat transmiehet (korjaus naisesta mieheksi) menettävät
hedelmällisyytensä joka tapauksessa hormonihoitojen vaikutuksesta ja useimmat transnaiset korjausleikkausten
johdosta. Pakkosterilisaatio tehdään jo nyt vain hyvin harvoille, joille nämä
toimenpiteet eivät terveydellisistä syistä ole mahdollisia. Nyt oikeastaan korrektimpien sanamuotojen lisäksi, lakiehdotuksen ainut parannus olisi sterilisaatiopakon poistuminen.
Sen sijaan se, mikä tekee transihmisten elämästä kärsimystä,
ei ole laissa saanut mitään huomiota. Se on
vaatimus tietyssä roolissa elämisestä ja transsukupuolisuuden psykiatrisoiminen.
Mitä tarkoittaa tietyssä roolissa eläminen? Tarkoittaako se naisella
hameita ja pitkiä hiuksia? Tulisiko minusta mies, jos leikkaisin lyhyet
hiukset? Tarkoittaako se leipomista ja naisellista ammattia? Mieheni osaa
leipoa, hän on ammatiltaan lähihoitaja ja hän kasvattaa harrastuksenaan kaneja.
Menisiköhän hän miehestä lääkärille näine ominaisuuksineen? Minä (tavallinen
suomalainen nainen) en varmasti pääsisi läpi tästä seulasta. Pukeudun harmaisiin ja
mustiin housuihin ja t-paitoihin, en omista huulipunaa ja olen kiinnostunut
talouspolitiikasta. Sukupuoliroolini kotona ja kodin ulkopuolella ei eroa ulkoisesti
mitenkään siitä, jos olisin mies, mutta miksi minun omaa sisäistä tuntemustani
sukupuoli-identiteetistäni uskotaan: Ainut järkeenkäypä selitys tälle on se,
että se ei ole ristiriidassa omistamani vaginan kanssa.
Toinen kivikautinen osuus lakiehdotuksessa on
lääketieteellisen selvityksen vaatiminen sukupuolen vahvistamisen yhtenä
ehtona. Tämä tietenkin kuulostaa yhdeltä ymmärrettävältä lauseelta, ellei tiedä,
mitä tämän viattoman lauseen taakse kytkeytyy. Sieltä löytyy transpolin
ihmisoikeuksia polkeva sukupuolitemppurata. Tästä aiheesta olen saanut eniten kritiikkiä. En saisi transperheiden puheenjohtajana puhua asioista, jotka saattavat ärsyttää transpoleja, koska heillä on niin suuri valta ihmisiin ja siihen, mitä hoitoja ihmiset yksilötasolla ja laajemminkin saavat. Olenko ainut, joka näkee asiassa vakavan paradoksin?
Jos et ole kokenut sukupuolidysforiaa eli oman kehon inhoa,
et voi tietää, kuinka murskaavaa se on. Se voi johtaa jopa itsemurhaan muuten
ihan normaalilla ihmisellä. Kehodysforiaa kokeva ihminen ei ole ehkä vuosiin
ollut alasti toisen ihmisen seurassa tai hänen seksuaalisuutensa on loistanut
poissaolollaan hänen koko elämänsä. Silti hän joutuu toistuvasti vastaamaan
vaihtuvalle henkilökunnalle... aina vieraille ihmisille hänen kehoonsa,
ihmissuhteisiinsa, seksuaalisuuteensa ja hänen sukupuolielimiinsä kohdistuviin
kysymyksiin. Kysymyksiin pitää vastata vieläpä oikein tai joutuu niin
kutsutusti ”jäähylle”. Ei ole mikään ihme, että herkimmät jättävät prosessin
kesken.
Ei ole varmaan yllätys, että monet teinit jättävät prosessin kesken. Näitä prosessin kesken jättäneitä teini-ikäisiä on joissakin
surullisen puusilmäisissä tutkimuksissa kutsuttu ”mielensä muuttajiksi” ja
tehty päätelmä, että sukupuoli on hyvin häilyväinen. Käytännössä sukupuoli ei
kuitenkaan häily olosuhteissa, jossa ympäristön paine ei sitä paina pinnan
alle. Tästä näitä tutkimuksia on kritisoitu toisissa tutkimuksissa.
Translakiehdotuksessa ei otettu ollenkaan huomioon
translasten ja -nuorten asemaa. Kaikille on varmasti selvää, miten paljon
sosiaalisesti transitioituneen translapsen ja -nuoren elämä paranisi, jos
hänellä olisi mahdollisuus saada omaksi kokemansa sukupuolen henkilötunnus.
Tasa-arvoinen kohtelu olisi taattu esimerkiksi terveydenhuollossa, koulussa,
linja-autossa, kirjastossa ja kesätöissä. Lisäksi ulkomaille matkustaminen
tulisi mahdolliseksi. Naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa tämä on jo
mahdollista hyvin kokemuksin, mutta miksi meidän lakiehdotuksessamme sitten ikäraja on edelleen
18-vuotta?
Tähän tietenkin saattaa olla syynä se, että
lapsiasiavaltuutettu oli katsonut Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmälle antamassaan lausunnossaan, että 18-vuoden ikärajan poistaminen ei ollut lakiehdotusta tehdessä vielä ajankohtaista. Tästä on kulunut vain kaksi vuotta, mutta
varmasti aika moni translapsen vanhempi (itseni mukaan lukien) voisi olla
aikalailla erimieltä; ehkä se ei ole ajankohtaista nyt, vaan sen olisi pitänyt
olla ajankohtaista jo aikaa sitten.
HYKSin nuorisopsykiatrian linjajohtaja Klaus Ranta kertoi
Helsingin Sanomien jutussa 26.7.2017: ”Lähes
85 prosentilla niistä, joilla on lapsuudessa ollut identifioitumista
vastakkaiseen sukupuoleen, se katoaa puberteetin käynnistyttyä.” Ranta unohti
sanoa, että samassa tutkimuksessa muutamaa sivua myöhemmin diagnoosisuosituksissa
sanottiin, että vanhempien ja opettajien lausunnot sekä lapsen itsearvio olivat
vahvoja ennusmerkkejä siitä, että dysforia pysyy, eli niitä on syytä kuunnella.
Samoin Rannan lähteenä toimivassa lääkärilehden jutussa transsukupuolisten
diagnosoimisesta, kehuttiin ”Hollannin mallia”, jossa murrosiän muutoksia ensin
jarrutetaan blokkereilla ja sitten hormoonihoidot aloitetaan 16-vuotiaana.
Kuitenkaan Suomessa lapset ja nuoret eivät saa tätä
blokkerihoitoa kummassakaan hoitoyksikössä, vaan varakkaampien translasten vanhempien on matkustettava
perheineen ulkomaille saamaan tätä hoitoa, köyhemmille jää käteen parransänki
tai kasvavat rinnat, paisuva kehodysforia, itsemurhariski ja loputtomasti venyneet kalliit psykiatriset tutkimukset.
Miksi sitten asiantuntijat Suomessa pitävät psykiatrista
tutkimusta niin tärkeinä, kun toisissa maissa riittää pelkkä henkilön ilmoitus omasta kokemuksestaan ja hoidot ovat helposti saavutettavissa, eikä ongelmia ole juuri ollut? En osaa tai en halua sanoa ääneen tekemiäni johtopäätöksiä, mutta nämä psykiatrista tutkimusta kannattavat asiantuntijat ovat pääsääntöisesti töissä transpoleilla, joiden toiminta varmasti loppuisi, jos transihmisiä ei enää psykiatrisoitaisi.
Samassa Rannan Helsingin Sanomissa siteeraamassa artikkelissa muuten kerrottiin toisaalla myös,
että ”varsinaisen sukupuoli-identiteetin diagnosoimiseksi ei ole olemassa
tyhjentäviä psykiatrisia tai psykologisia menetelmiä. Kyseessä on ihmisen
sisäinen kokemus, jonka vakaus ja ristiriidattomuus täytyy jotenkin selvittää.” Minä
ehdottaisin tähän kysymykseen lomaketta, jossa kysyttäisiin ihmisen sisäisestä
mielenmaisemasta ja sen maistraattiin toimitettuaan, saisi uuden omaa
identiteettiään vastaavan henkilötunnuksen paluupostissa. Tällainen kaavake on jo käytössä monessa maassa ja se todettu tehokkaaksi, inhimilliseksi ja halvaksi tavaksi todeta ihmisen sukupuoli-identiteetti. Tässä menetelmässä
olisi myös se hyöty, että jättämällä psykiatrisoinnin pois transsukupuolisuuden
diagnosoinnista, Suomi pääsisi samalle linjalle transasioissa APA:n eli
Amerikan psykiatriyhdistyksen, WHO:n eli Maailman terveysjärjestön, Euroopan
parlamentin ja monen muun hieman vaikutusvaltaisemman tahon kanssa.
Touko Aallon blogikirjoitus:
Klaus Rannan lähteet:
Lakiluonnos:
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74461/URN_ISBN_978-952-00-3584-6.pdf
Tämän hetkinen translaki:
http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2002/20020563
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74461/URN_ISBN_978-952-00-3584-6.pdf
Tämän hetkinen translaki:
http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2002/20020563
Suomessa ei ole transihmisten pakkosterilisaatiota.
VastaaPoistaTHL:n rekisteriin ei ole raportoitu yhtään sterilisaatiota transsukupuolisuuden perusteella koko lain voimassaoloaikana 2003 alkaen.
Lähes kaikki käyttävät hormonihoitoja, jotka ehkäisevät molemmilla transmiehillä ja transnaisilla.
Pakkosterilointi on virheellinen väite.
"Jos et ole kokenut sukupuolidysforiaa eli oman kehon inhoa, et voi tietää, kuinka murskaavaa se on."
Jos transihminen muuttaa pelkän henkilötunnuksen, se ei helpota kehodysforiaa.