sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Varhaiskasvatuksen akateemisen hölynpölyn tiekartta


Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tilasi professorilta, tohtorilta ja maisterilta varhaiskasvatuksen tiekartan, mutta kenen puolella se on? 

Tiekartan keskeisintä antia on yliopistokoulutettujen lastentarhanopettajien minimimäärä lapsiryhmässä ja kotihoidontuen lyhentäminen vuodella. Toivottavasti tämän perusteella ei lähdetä tekemään poliittisia päätöksiä, sillä tämä tiekartta näyttää olevan hyvin vahvasti lastentarhanopettajan puolella ja häviäjäksi jäävät muut lapsia hoitavat ammattiryhmät ja lapset.

Tiekartassa todetaan näin: ” Suomalaisten lasten varhaiskasvatukseen osallistuminen on selkeästi alhaisempaa kuin muiden EU jäsenmaiden ja muiden Pohjoismaiden lasten osallistuminen, suomalaislasten osallistumisaste jää selvästi eurooppalaisen keskiarvon alapuolelle. Suomi jää siten selvästi jälkeen EU:n vuonna 2014 asettaman varhaiskasvatukseen osallistumisen tavoitteesta (ET 2020 -ohjelma). Uusimmassa OECD:n tilastoinnissa perhepäivähoito sisällyttäminen uuden ISCED 2011-luokituksen mukaisiin vertailuihin nostaa Suomen ikävuosittaisia osallistumisasteita noin 10 – 15 prosenttiyksikköä verrattuna tilanteeseen, jossa perhepäivähoito ei olisi mukana.”

Eli suomennettuna Suomen varhaiskasvatukseen osallistuminen jää jälkeen muista Pohjoismaista ja OECD-maista. Kuitenkin YLEn laskeman Pisa-tulosten kokonaisindexin mukaan, Suomi sijoittuu OECD-maista sijalle KOLME. Pitäisikö meidän siis ottaa oppia muista vai niiden meistä. Kokonaisuudessaankin Suomi sijoittui Pisa-tuloksissa sijalle 7. Miksi siis laskea varhaiskasvatuksen ikää? Mikä kiire meidän lapsillamme on päästä kouluputkeen aikaisemmin? Miksi emme voisi antaa lastemme elää huoletonta lapsuutta niin pitkään kuin suinkin, ellei kyseessä ole sitten suuri tarve saada lastentarhan opettajille lisää töitä ja arvostusta?

Toki päivähoitojärjestelmä on tärkeää olla olemassa. On vanhempia, joiden on käytävä töissä rahan vuoksi ja niitä jotka haluavat käydä töissä uransa tai muiden syiden vuoksi, mutta me emme saa sillä varjolla tasapäistää vanhempien valintoja ja väittää, että kaikissa tapauksissa olisi lapsen etu mennä päiväksi laitokseen. Se on joskus hyväksi, mutta ihan oikeasti vähän huonompikin perhe on lapsen itsensä näkökulmasta parempi, kuin olla poissa kotoa. Isoon päiväkotiryhmään ei myöskään tarvita lisää korkeasti koulutettuja lastentarhanopettajia, vaan sinne kaivataan ihan tavallisia sylejä, ihan tavallisia korvia kuulemaan ujonkin lapsen kuiskaus ja ihan tavallisia käsiä auttamaan puurolusikkaa aamutuimaan pienen ihmisen suuhun. Ihan oikeasti paljon tärkeämpää kuin tittelit on sylien lapsilukuun nähden riittävä lukumäärä.

Tiekartassa sivuttiin hyvin lyhyesti tutkimuksia, joiden mukaan lastentarha aiheuttaa lapsen stressitason nousun varsinkin pienenä. Tämän stressin pitkäaikaisvaikutuksia tunnetaan vielä huonosti. Kuten professori Keltikangas-Järvinen on sanonut: ”psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisia lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä, vaan sitä tarvitsevat äidit osallistuakseen työelämään.” 

Hieman vajaa neljäkymmentä vuotta sitten radiohaastattelussa silloinen sosiaaliministeri Katri Helena Eskelinen ehdotti, että lapset voisivat olla korkeintaan nelisen tuntia päivässä tarhassa, jonka jälkeen kokopäivätyötä tekevien äitien lapset menisivät mahdollisimman normaalia perhettä muistuttavaan ympäristöön perhepäivähoitajien huomaan. Tiedämme nyt, että Eskelisen kaavailut eivät toteutuneet, mutta niissä pilee edelleen hyvä idea. Ei pienet lapset tarvitse laitosta tai lastentarhanopettajaa kasvaakseen ja kehittyäkseen, he tarvitsevat tuttua syliä ja läsnä olemista ja mikä olisikaan lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin perhepäivähoito. Tämä olisi myös äärimmäisen kustannustehokasta lastenhoitoa.

Toinen erittäin kustannustehokas vaihtoehto olisi kotihoidontuen ikärajan nostaminen vuodella. Tällöin monissa perheissä lapsella olisi vuosi enemmän aikaa kasvaa kohtaamaan maailma ja tämä myös helpottaisi monen perheen elämää suuresti. 

Yksi selvityksen tekijöistä; valtiotieteiden tohtori Tuomas Kosonen kertoi Hesarissa julkaistussa mielipiteessään: ” Tiedetään, että ­kotihoidon tuki vähentää merkittävästi äitien työhön osallistumista. Sadan euron korotus kotihoidon tukeen vähentää alle kolmivuotiaiden lasten äitien työhön osallistumista kolme prosenttiyksikköä (Kosonen 2014). Jos siis kotihoidon tuki vähenisi sata euroa, äitien työhönosallistumisaste nousisi esimerkiksi 30 prosentista 33 prosenttiin, mikä on moneen muuhun veroon tai tukeen verrattuna suuri vaikutus.” Tämä Kososen johtopäätös sai suunpieleni nousemaan huvittuneeseen hymyyn. Uskon kyllä Kososen tutkimustulokseen, sen sijaan sitä ei voi kääntää ympäri. Jos Suomessa on avoinna kuukausitasolla noin vajaa 20 000 työpaikkaa, joita on jakamassa 300 000 työtöntä, niin luuleeko Kosonen tosiaan, että jos kotihoidontuki loppuu, kaikki äidit vain menevät töihin ja tästä seuraa se, että työllisyys paranee entisestään. Kosonen hyvä… Jos äidillä sattuisikin olemaan työpaikka valmiina ja kotihoidontuki loppuisi Kososen kaavailujen mukaan vuotta aiemmin, äidin sijainen saisi kenkää vuotta aiemmin ja nostaisi mahdollisesti työttömyyskorvauksia ja lapsi maksaisi kunnalle noin viitisen tonnia enemmän kuin kotihoidossa (+mahdolliset sisarukset). Vanhempi saisi ehkä vuoden pidemmän uran lähihoitajana, siivoojana, kaupan kassana tai jollain muulla alalla, josta usein ollaan kotihoidon tuella lasta kotona hoitamassa ja lapsella olisi ikävä vanhempaansa päiväkodissa ihan turhaan. Tilannetta voisi kutsua lose-lose-tilanteeksi. Eikö? Paitsi, jos ottaa huomioon sen, että päiväkodin työntekijöillä olisi lapsimäärän lisääntyessä enemmän töitä.

Toinen silmiinpistävä tiekartan uudistus oli lastentarhanopettajan ja lastentarhanopettajan pätevyydellä varustetun sosionomin tehtävien eriyttäminen ja heille kiintiöiden määrääminen niin, että yliopistosta valmistuneita lastentarhanopettajia olisi minimissään 40% ja maksutonta varhaiskasvatusta jo 5-vuotiaasta lähtien. Tämä tarkoittaisi siis esikoulun alkamista vuotta aiemmin. Tähän ei ole mitään oikeita perusteita. Ensinnäkin Sosionomikoulutuksen tiukat 210 opintoviikkoa antavat kovan vastuksen lastentarhanopettajan 180op mittaiselle koulutukselle, vaikka se 180 pistettä olisikin opiskeltu yliopiston seinien sisäpuolella eikä ammattikorkeakoulussa. Sillä, että kun sosionomi on varsin perehtynyt etiikkaan ja osaa erottaa jo koulutuksensakin pohjalta esimerkiksi vanhempien huumeidenkäytön merkit, on varsin paljon enemmän lapsen kannalta merkitystä, kuin sillä, että tilastotiede ja tutkimusprosessi ovat kasvattajalle tuttuja. 

Se miksi yliopistopohjaisten opettajien kärki ajaa tällaista muutosta agressiivisesti, löytyy rivien väliin kirjoitettuna tiekartastakin: ”Selvityshenkilöryhmän toisena tavoitteena on ollut se, että esitettyjen henkilöstörakenteen muutosten tulee selkeyttää jo vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuutta erilaisen koulutuksen saaneiden ammattilaisten tehtäväkuvista ja vastuista. Epäselvästä tilanteesta johtuen henkisiä ja taloudellisia voimavaroja on tarpeettoman pitkään kulunut muuhun kuin itse varhaiskasvatuksen tehtävien ja tavoitteiden toteuttamiseen tai laadun kehittämiseen. Henkilöstörakenteen epäselvyydet ovat merkittävästi vaikeuttaneet myös varhaiskasvatuksen koulutusten kehittämistä.” Kyse on siis lto-pätevien sosionomien ja lastentarhanopettajien välisestä känästä, ei lasten tarpeista. Olen kuullut muutamaa kautta, että lto-sosionomeja suositaan työhakutilanteissa heidän usein parempien yhteistyötaitojen ja käytännöllisyytensä takia ja tämä hiertää näiden kahden erikautta saman ammattitaidon saaneita ammattilaisia. Se, miksi tämä köydenveto löytyy tiekartasta näin vahvasti, on mielestäni sen koonneiden professorin, maisterin ja tohtorin ääni.

Meidän oppilaamme ovat maailman huippuluokkaa PISA-tuloksissa; vaikka meillä koulu aloitetaan turkasen myöhään ja lapsilla on maailmanlaajuisesti katsottuna naurettavan lyhyet koulupäivät. Ehkäpä olemme kärkimaita, koska annamme pienten ihmisten aivojen kasvaa, leikkiä ja levätä rauhassa tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi kauan? Kannattaako tätä asiaa lähteä muuttamaan isolla rahalla? Kuunneltaisiinko kerrankin lapsen parasta ja laitettaisiinko mieluummin siihen uppoavat rahat takaisin peruskoulun jälkeiseen koulutukseen ja tutkimukseen?





tiistai 4. heinäkuuta 2017

Translakiehdotus -Moni kakku päältä kaunis


Heinäkuun alussa Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kirjoitti todella osuvasti Vihreiden kannan translakiin; Vihreät haluavat translain, jossa sukupuolen vahvistaminen perustuu omaan ilmoitukseen! 

Sen sijaan Toukon kirjoitus siitä, että tällainen laki odottaisi pöytälaatikossa valmiina, ei ole totta. Translakiehdotus on päältä kaunis, mutta sisältä jotain aivan muuta.

Lakiehdotuksen suurin floppi on naimattomuusvaatimus, jota tähänkin asti on käsitelty niin, että paperilla toki on erottu, mutta käytännössä rekisteröity parisuhde on vain muutettu avioliitoksi ja toisinpäin. Tämä on koskettanut ennen lakiehdotuksen kirjoittamista noin 30 ihmistä. Luultavasti tasa-arvoisen avioliittolain myötävaikutuksella tämäkin asia muuttuu ilman isompaa kampanjointia, kun lakeja säädellään sopimaan tasa-arvoiseen avioliittolakiin sopivaksi.

Kenellekään vähääkään asiaa tuntevalle ei voi olla yllätys, että sterilisaatiopakko ei ole lain suurin epäkohta. Sterilisaatiopakko on toki iso ihmisoikeusrikkomus, mutta se koskee vuosittain hyvin minimaalista joukkoa ihmisiä. Useimmat transmiehet (korjaus naisesta mieheksi) menettävät hedelmällisyytensä joka tapauksessa hormonihoitojen vaikutuksesta ja useimmat transnaiset korjausleikkausten johdosta. Pakkosterilisaatio tehdään jo nyt vain hyvin harvoille, joille nämä toimenpiteet eivät terveydellisistä syistä ole mahdollisia. Nyt oikeastaan korrektimpien sanamuotojen lisäksi, lakiehdotuksen ainut parannus olisi sterilisaatiopakon poistuminen.

Sen sijaan se, mikä tekee transihmisten elämästä kärsimystä, ei ole laissa saanut mitään huomiota. Se on  vaatimus tietyssä roolissa elämisestä ja transsukupuolisuuden psykiatrisoiminen. 

Mitä tarkoittaa tietyssä roolissa eläminen? Tarkoittaako se naisella hameita ja pitkiä hiuksia? Tulisiko minusta mies, jos leikkaisin lyhyet hiukset? Tarkoittaako se leipomista ja naisellista ammattia? Mieheni osaa leipoa, hän on ammatiltaan lähihoitaja ja hän kasvattaa harrastuksenaan kaneja. Menisiköhän hän miehestä lääkärille näine ominaisuuksineen? Minä (tavallinen suomalainen nainen) en varmasti pääsisi läpi tästä seulasta. Pukeudun harmaisiin ja mustiin housuihin ja t-paitoihin, en omista huulipunaa ja olen kiinnostunut talouspolitiikasta. Sukupuoliroolini kotona ja kodin ulkopuolella ei eroa ulkoisesti mitenkään siitä, jos olisin mies, mutta miksi minun omaa sisäistä tuntemustani sukupuoli-identiteetistäni uskotaan: Ainut järkeenkäypä selitys tälle on se, että se ei ole ristiriidassa omistamani vaginan kanssa.

Toinen kivikautinen osuus lakiehdotuksessa on lääketieteellisen selvityksen vaatiminen sukupuolen vahvistamisen yhtenä ehtona. Tämä tietenkin kuulostaa yhdeltä ymmärrettävältä lauseelta, ellei tiedä, mitä tämän viattoman lauseen taakse kytkeytyy. Sieltä löytyy transpolin ihmisoikeuksia polkeva sukupuolitemppurata. Tästä aiheesta olen saanut eniten kritiikkiä. En saisi transperheiden puheenjohtajana puhua asioista, jotka saattavat ärsyttää transpoleja, koska heillä on niin suuri valta ihmisiin ja siihen, mitä hoitoja ihmiset yksilötasolla ja laajemminkin saavat. Olenko ainut, joka näkee asiassa vakavan paradoksin?

Jos et ole kokenut sukupuolidysforiaa eli oman kehon inhoa, et voi tietää, kuinka murskaavaa se on. Se voi johtaa jopa itsemurhaan muuten ihan normaalilla ihmisellä. Kehodysforiaa kokeva ihminen ei ole ehkä vuosiin ollut alasti toisen ihmisen seurassa tai hänen seksuaalisuutensa on loistanut poissaolollaan hänen koko elämänsä. Silti hän joutuu toistuvasti vastaamaan vaihtuvalle henkilökunnalle... aina vieraille ihmisille hänen kehoonsa, ihmissuhteisiinsa, seksuaalisuuteensa ja hänen sukupuolielimiinsä kohdistuviin kysymyksiin. Kysymyksiin pitää vastata vieläpä oikein tai joutuu niin kutsutusti ”jäähylle”. Ei ole mikään ihme, että herkimmät jättävät prosessin kesken.

Ei ole varmaan yllätys, että monet teinit jättävät prosessin kesken. Näitä prosessin kesken jättäneitä teini-ikäisiä on joissakin surullisen puusilmäisissä tutkimuksissa kutsuttu ”mielensä muuttajiksi” ja tehty päätelmä, että sukupuoli on hyvin häilyväinen. Käytännössä sukupuoli ei kuitenkaan häily olosuhteissa, jossa ympäristön paine ei sitä paina pinnan alle. Tästä näitä tutkimuksia on kritisoitu toisissa tutkimuksissa.

Translakiehdotuksessa ei otettu ollenkaan huomioon translasten ja -nuorten asemaa. Kaikille on varmasti selvää, miten paljon sosiaalisesti transitioituneen translapsen ja -nuoren elämä paranisi, jos hänellä olisi mahdollisuus saada omaksi kokemansa sukupuolen henkilötunnus. Tasa-arvoinen kohtelu olisi taattu esimerkiksi terveydenhuollossa, koulussa, linja-autossa, kirjastossa ja kesätöissä. Lisäksi ulkomaille matkustaminen tulisi mahdolliseksi. Naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa tämä on jo mahdollista hyvin kokemuksin, mutta miksi meidän lakiehdotuksessamme sitten ikäraja on edelleen 18-vuotta?

Tähän tietenkin saattaa olla syynä se, että lapsiasiavaltuutettu oli katsonut Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmälle antamassaan lausunnossaan, että 18-vuoden ikärajan poistaminen ei ollut lakiehdotusta tehdessä vielä ajankohtaista. Tästä on kulunut vain kaksi vuotta, mutta varmasti aika moni translapsen vanhempi (itseni mukaan lukien) voisi olla aikalailla erimieltä; ehkä se ei ole ajankohtaista nyt, vaan sen olisi pitänyt olla ajankohtaista jo aikaa sitten.

HYKSin nuorisopsykiatrian linjajohtaja Klaus Ranta kertoi Helsingin Sanomien jutussa 26.7.2017:  ”Lähes 85 prosentilla niistä, joilla on lapsuudessa ollut identifioitumista vastakkaiseen sukupuoleen, se katoaa puberteetin käynnistyttyä.” Ranta unohti sanoa, että samassa tutkimuksessa muutamaa sivua myöhemmin diagnoosisuosituksissa sanottiin, että vanhempien ja opettajien lausunnot sekä lapsen itsearvio olivat vahvoja ennusmerkkejä siitä, että dysforia pysyy, eli niitä on syytä kuunnella. 

Samoin Rannan lähteenä toimivassa lääkärilehden jutussa transsukupuolisten diagnosoimisesta, kehuttiin ”Hollannin mallia”, jossa murrosiän muutoksia ensin jarrutetaan blokkereilla ja sitten hormoonihoidot aloitetaan 16-vuotiaana. Kuitenkaan Suomessa lapset ja nuoret eivät saa tätä blokkerihoitoa kummassakaan hoitoyksikössä, vaan varakkaampien translasten vanhempien on matkustettava perheineen ulkomaille saamaan tätä hoitoa, köyhemmille jää käteen parransänki tai kasvavat rinnat, paisuva kehodysforia, itsemurhariski ja loputtomasti venyneet kalliit psykiatriset tutkimukset.  

Miksi sitten asiantuntijat Suomessa pitävät psykiatrista tutkimusta niin tärkeinä, kun toisissa maissa riittää pelkkä henkilön ilmoitus omasta kokemuksestaan ja hoidot ovat helposti saavutettavissa, eikä ongelmia ole juuri ollut? En osaa tai en halua sanoa ääneen tekemiäni johtopäätöksiä, mutta nämä psykiatrista tutkimusta kannattavat asiantuntijat ovat pääsääntöisesti töissä transpoleilla, joiden toiminta varmasti loppuisi, jos transihmisiä ei enää psykiatrisoitaisi. 

Samassa Rannan Helsingin Sanomissa siteeraamassa artikkelissa muuten kerrottiin toisaalla myös, että ”varsinaisen sukupuoli-identiteetin diagnosoimiseksi ei ole olemassa tyhjentäviä psykiatrisia tai psykologisia menetelmiä. Kyseessä on ihmisen sisäinen kokemus, jonka vakaus ja ristiriidattomuus täytyy jotenkin selvittää.” Minä ehdottaisin tähän kysymykseen lomaketta, jossa kysyttäisiin ihmisen sisäisestä mielenmaisemasta ja sen maistraattiin toimitettuaan, saisi uuden omaa identiteettiään vastaavan henkilötunnuksen paluupostissa. Tällainen kaavake on jo käytössä monessa maassa ja se todettu tehokkaaksi, inhimilliseksi ja halvaksi tavaksi todeta ihmisen sukupuoli-identiteetti. Tässä menetelmässä olisi myös se hyöty, että jättämällä psykiatrisoinnin pois transsukupuolisuuden diagnosoinnista, Suomi pääsisi samalle linjalle transasioissa APA:n eli Amerikan psykiatriyhdistyksen, WHO:n eli Maailman terveysjärjestön, Euroopan parlamentin ja monen muun hieman vaikutusvaltaisemman tahon kanssa.





Touko Aallon blogikirjoitus:

Klaus Rannan lähteet: