maanantai 20. marraskuuta 2017

Hyvää lapsen oikeuksien päivää!

Tänä vuonna lapsen oikeuksien päivä teemana on yhdenvertaisuus! Vietämme lapsen oikeuksien päivää aina 20.11. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus täyttää tänään 26-vuotta. Nykyään kaikki alkavat olla jo sitä mieltä, että lapsilla on oikeus onneen ja ollaan omia itsejään. Jokohan me kohta sallisimme Suomessakin lapsille oikeudet päättää omasta identiteetistään ja antaisimme heidän olla turvassa sukupuoleen liittyvältä syrjinnältä?  

YK:n lapsen oikeuksien julistuksen keskeisen 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen oikeuksien yleissopimuksessa korostetaan lapsen oikeutta osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon iän ja kehitystason mukaisesti (12 artikla). Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioiduksi itseään koskevissa asioissa. Lapsen oikeus päättää itsenäisesti asioistaan kasvaa lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Lapsella on kuitenkin aina oikeus ilmaista mielipiteensä sellaisissakin asioissa, joista hän ei vielä ole riittävän kypsä päättämään. Yleissopimuksen mukaan vanhemmilla tai laillisilla huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä ja lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa (18 artikla). Sopimuksessa on myös useita muita artikloja, jotka ovat merkityksellisiä arvioitaessa mahdollisuutta luopua 18 vuoden alaikärajasta sukupuolen vahvistamisen edellytyksenä. Lapsen oikeuksien sopimusta tulee tulkita kokonaisuutena.

Myös meidän perustuslakimme muistaa lapsia! Perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan on tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.

Nämä oikeudet translapsille ja -nuorille toteutuvat erittäin huonosti tai ollenkaan.

  • Translapsen- ja nuoren oikeutta päättää omasta sukupuolestaan ei ole. Vasta 13-vuotiaasta asti lapsella on oikeus kertoa oma sukupuolensa, mutta juridisesti sillä ei ole mitään merkitystä ennen aikuisuutta. 
  • Translapsen ja -nuoren oikeus yksilölliseen kohteluun ei toteudu. Translapset ja -nuoret eivät saa tutkittuun tietoon perustuvaa hoitoa, jolla turvattaisiin heidän hyvinvointinsa ja yksilöllinen kasvunsa. Hoitamatta jättäminen on transnuoren suoranaista pahoinpitelyä!
  • Translapset ja -nuoret ovat Suomessa joka päivä vaarassa tulla syrjityksi kouluissa, kirjastoissa, uimaloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa, mikäli he ovat omia itsejään, joka on ristiriidassa heidän juridisen sukupuolensa kanssa.
  • Jos Translapset ja -nuoret eivät voi ilmentää omaksi tuntemaansa sukupuoltaan, he ovat vaarassa sairastua henkisesti ja jopa satuttaa itseään.

Olisiko jo aika saada lapsen oikeudet translapsille ja -nuorillekin? 


Olisiko meidän aika noudattaa perustuslakiamme, YK:n lapsen oikeuksien sopimusta ja hypätä länsimaiseen kelkkaan ihmisoikeuksien noudattamisen saralla?








sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kuka hyötyy terrorismista?


Suomesta viedään aseita lähi-idän kriisialueiden liepeille, missä on suuri riski siitä, että ne päätyvät konflikti alueille. Tätä perustellaan suomalaisten yritysten pysymisenä kilpailukykyisinä. Viimeisintä julkisuudessa ollutta lennokkialustakauppaa puolusteltiin sillä, että lennokkeja tai niiden osasia ei ole missään kansainvälisessä raportissa syytetty ihmisoikeusloukkauksista. Mitä varten niitä sarjatuliaseilla varustettuja lennokkeja sitten viedään? Onko niillä tarkoitus ottaa kivaa maisemakuvaa You Tubeen vai tappaa ihmisiä konflikti alueilla? Mistä lähtien työpaikat ovat olleet tärkeämpiä kuin ihmisten henget?


Mitäs isot edellä, sitä pienet perässä.

Yhdysvalloissa on parisen tuhatta yritystä, jotka kaikki hyötyvät sodasta. Yhdysvaltojen yli 75miljoonan dollarin tiedustelubudjetti paisuu paisumistaan ja se on kasvanut kaksinkertaiseksi 9/11 terroriteon jälkeen. Heidän näennäinen tarkoituksensa sekä konflikti alueilla ja heidän kotimaassaan on terrorismin kitkeminen, mutta samalla he tarkasti vahtivat sitä, että asiakkaat eivät lopu heiltä kesken. He lietsovat pelkoa bisneksen vuoksi ja hyötyvät siitä valtavasti.

Me viemme Suomesta aseita ja tietoa niiden tehokkaasta käytöstä maihin, joista ne mitä luultavimmin valuvat konfliktialueille. Näistä maista Eurooppaan tulee terroristeja riehumaan puukkojen ja varastettujen autojen kanssa. Vaikka terroriteot Euroopassa ja nyt Suomessakin tulevat ihmisten uniin ja puristavat rintaa, ei voi sanoa, että he olisivat voitolla. Kyllä meidän sinne lähettämillämme aseilla on aivan varmasti tapettu enemmän ihmisiä. On kaksinaismoralistista pitää itseämme sen tärkeämpinä kuin heitäkään kansakuntana. Nämä terroristit ovat oman maansa äärioikeistoa ja emmekä mekään tuppaa saamaan omaamme kuriin. Meidän äärioikeistomme ei käy riehumassa ehkä heidän maissaan, mutta omilla kaduillamme ja Euroopan sisällä he käyvät. Miksi se olisi vähemmän pelottavaa?


Mitä terroristit haluavat?

He haluavat yhteiskuntamme sekasortoa. He haluavat antaa opetuksen heitä pakoon lähteneille ihmisille. He haluavat äärioikeiston nousevan Suomessakin ja laittavan oven turvapaikanhakijoiden nenän edestä kiinni. He haluavat saada heitä pakoon lähteneet ihmiset takaisin käsiinsä. Ja me olemme jo alkaneet Euroopassa toimia heidän toiveidensa mukaisesti. Me olemme sulkeneet ovia. Me olemme lähettäneet ihmisiä takaisin heidän armoihinsa ja niin kauan kun reagoimme terroriuhkaan heidän toivomallaan tavalla, niin kauan he lähettävät meille näitä mieleltään sairaita ihmisraunioita riehumaan henkensä uhalla tai henkensä jopa uhraten.


Sota on muuttunut

Ennen sotiin osallistui kaksi valtiota. Vuosien 1975 ja 2011 välisenä aikana tehtiin 216 rauhansopimusta, joista 196 oli valtion ja ryhmittymien välisiä sopimuksia. Enää valtiot eivät juuri siis sodi keskenään, vaan sota on muuttunut. Nämä sotivat ryhmät tarvitsevat paikallisen väen tuen valtaamillaan alueilla. He tekevät sosiaalityötä, he antavat pieniä lainoja ja he lupaavat vakautta ja turvallisuutta paikallisille ihmisille. He polkevat myös ihmisoikeuksia, eikä heillä ole demokratiaa, mutta pääasiassa heillä on väestön ainakin näennäinen tuki takanaan. Näitä ryhmiä vastaan on vaikea taistella satuttamatta siviilejä ja kun siviilejä satutetaan, huonovointisuuden kierre jatkuu seuraaville sukupolville. Tällainen sota vaurioittaa sosiaalisia suhteita, rikkoo arkielämän solidaarisuuden ja jättää jälkeensä tulevan yhteiskunnan ilman ihmisten välisen luottamuksen peruskiviä. Kun huonovointisuuden kierre jatkuu, on vaara, että konfliktit venyvät loputtomasti tai roihahtavat uudelleen. Tärkeintä näiden konfliktien kanssa olisi ymmärtää, mikä ne laukaisee alun pitäen. Kun ne roihuavat jo, nuotiota on vaikea sammuttaa, kun toiset hyötyvät siitä ja heittävät bensaa liekkeihin sivummalta kätketysti. Liiallinen sotaan varustautuminen luo markkinat, jotka romahtavat liiallisen rauhan seurauksena.


Oikeudenmukaisuus, äärioikeisto ja vallanhimo

Koko maailman väestöstä 0,001% ihmisistä hallitsee noin 20% koko maailman BKT:stä. Maailman sadasta suurimmasta taloudesta 37 on yrityksiä. Tämä ei tee maailmasta oikeudenmukaista paikkaa asua. On demokratioita ja on näennäisiä demokratioita, joita suuret yhtiöt hallitseva ja on valtioita, joita hallitsee hyvin kapea ja hyvin rikas eliitti.

Hyvin ratkaisevaa on se, kenellä on valta ja miten valtaa käytetään. Mitä köyhempi maa on, sitä todennäköisemmin sitä johtaa kapea eliitti, jolla on hallussaan valtavia omaisuuksia. Joka paikassa maailmaa Mogadishusta Kööpenhaminaan työttömillä nuorilla miehillä on riski radikalisoitua suuntaan tai toiseen. Tätä vastaan ei voi taistella tehokkaasti kuin koulutuksen, tasa-arvon ja avoimen kansalaisyhteiskunnan avulla. Radikalisoitumista ei voi estää määräyksillä ja kurilla. Sulkemalla rajat, estämme tavallisia ihmisiä tulemasta rajan yli, mutta estämmekö niitä, joilla on pahat mielessään. Tuskinpa.

Suomalainen äärioikeisto pelaa lähi-idän äärioikeiston kanssa samaan pussiin; molemmat haluavat Euroopan rajat kiinni ja molemmat haluavat sulkea ihmisoikeusjärjestöjen suut. Molemmat haluavat asua valtioissa, joita he yksin hallitsevat ja joihin ei saisi tulla ulkopuolisia, eikä sieltä saisi kukaan karata pois.

Maailmassa on melko vapaa liikkuvuus. Tarkasti vartioitua rajoja on vain muutamia. Epätasa-arvoisista ja vaarallisista maista pois pyrkivät ihmiset eivät ole kaikkien mieleen. On jotenkin järjenvastaista, että ihmisiä kannustetaan matkustelemaan, paitsi jos he matkustavat pelastaakseen henkensä. Mitä se kertoo rahan vallasta ihmisten arvomaailmassa?


Sota on voitettu


Sota Isisiä vastaan on käytännössä voitettu. Tämän voi päätellä siitä,  että heidän resurssinsa ovat aivan loppu. Toki meidän täytyy huolehtia turvallisuudestamme, mutta toisessa taloudellisessa tilanteessa heillä olisi käsissään edes alkeelliset pommit tai pyssyt. He ovat epätoivoisia ja heidän resurssinsa muodostuvat varastetuista autoista ja puukoista. Tämä ei tietenkään lohduta uhrien omaisia, mutta kaksi kuollutta kuudelta terroristilta on kyllä määrällisesti vähän. Tämä tuo oikeasti meille vahvan signaalin siitä, että sota Isisiä vastaan on jo käytännössä voitettu. Järkevää on vielä viimeistellä voitto. Sammuttaa savuava nuotio, jotta amerikkalaisten ”turvallisuusalan” firmojen ei ole hyödyllistä sitä enää sytyttää roihuun ainakaan lähi-idässä, mutta muuten olisin jo turvallisin mielin. 

Kohta pakolaisten on turvallista palata, vaikka olisi mukava, että osa jäisi tännekin. Me olemme lähes tyhjä maa, jossa on tilaa olla ja elää. Me olemme maa, jossa riittää tulevaisuudessa vielä enemmän tilaa, koska ilman maahanmuuttoa väestömme tulee pienenemään kiihtyvällä tahdilla. Vain avoimella, vastaanottavaisella ja ystävällisellä asenteella me saamme pidettyä kiinni siitä, keitä me olemme. Me emme ole harmaat silmät, vaaleat hiukset ja vaalea iho. Vaan me olemme hyvin monen näköinen demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta, jossa kenenkään syrjinnällä ei ole sijaa. Vain niin meillä ihan kaikilla on hyvä olla.






sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Varhaiskasvatuksen akateemisen hölynpölyn tiekartta


Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen tilasi professorilta, tohtorilta ja maisterilta varhaiskasvatuksen tiekartan, mutta kenen puolella se on? 

Tiekartan keskeisintä antia on yliopistokoulutettujen lastentarhanopettajien minimimäärä lapsiryhmässä ja kotihoidontuen lyhentäminen vuodella. Toivottavasti tämän perusteella ei lähdetä tekemään poliittisia päätöksiä, sillä tämä tiekartta näyttää olevan hyvin vahvasti lastentarhanopettajan puolella ja häviäjäksi jäävät muut lapsia hoitavat ammattiryhmät ja lapset.

Tiekartassa todetaan näin: ” Suomalaisten lasten varhaiskasvatukseen osallistuminen on selkeästi alhaisempaa kuin muiden EU jäsenmaiden ja muiden Pohjoismaiden lasten osallistuminen, suomalaislasten osallistumisaste jää selvästi eurooppalaisen keskiarvon alapuolelle. Suomi jää siten selvästi jälkeen EU:n vuonna 2014 asettaman varhaiskasvatukseen osallistumisen tavoitteesta (ET 2020 -ohjelma). Uusimmassa OECD:n tilastoinnissa perhepäivähoito sisällyttäminen uuden ISCED 2011-luokituksen mukaisiin vertailuihin nostaa Suomen ikävuosittaisia osallistumisasteita noin 10 – 15 prosenttiyksikköä verrattuna tilanteeseen, jossa perhepäivähoito ei olisi mukana.”

Eli suomennettuna Suomen varhaiskasvatukseen osallistuminen jää jälkeen muista Pohjoismaista ja OECD-maista. Kuitenkin YLEn laskeman Pisa-tulosten kokonaisindexin mukaan, Suomi sijoittuu OECD-maista sijalle KOLME. Pitäisikö meidän siis ottaa oppia muista vai niiden meistä. Kokonaisuudessaankin Suomi sijoittui Pisa-tuloksissa sijalle 7. Miksi siis laskea varhaiskasvatuksen ikää? Mikä kiire meidän lapsillamme on päästä kouluputkeen aikaisemmin? Miksi emme voisi antaa lastemme elää huoletonta lapsuutta niin pitkään kuin suinkin, ellei kyseessä ole sitten suuri tarve saada lastentarhan opettajille lisää töitä ja arvostusta?

Toki päivähoitojärjestelmä on tärkeää olla olemassa. On vanhempia, joiden on käytävä töissä rahan vuoksi ja niitä jotka haluavat käydä töissä uransa tai muiden syiden vuoksi, mutta me emme saa sillä varjolla tasapäistää vanhempien valintoja ja väittää, että kaikissa tapauksissa olisi lapsen etu mennä päiväksi laitokseen. Se on joskus hyväksi, mutta ihan oikeasti vähän huonompikin perhe on lapsen itsensä näkökulmasta parempi, kuin olla poissa kotoa. Isoon päiväkotiryhmään ei myöskään tarvita lisää korkeasti koulutettuja lastentarhanopettajia, vaan sinne kaivataan ihan tavallisia sylejä, ihan tavallisia korvia kuulemaan ujonkin lapsen kuiskaus ja ihan tavallisia käsiä auttamaan puurolusikkaa aamutuimaan pienen ihmisen suuhun. Ihan oikeasti paljon tärkeämpää kuin tittelit on sylien lapsilukuun nähden riittävä lukumäärä.

Tiekartassa sivuttiin hyvin lyhyesti tutkimuksia, joiden mukaan lastentarha aiheuttaa lapsen stressitason nousun varsinkin pienenä. Tämän stressin pitkäaikaisvaikutuksia tunnetaan vielä huonosti. Kuten professori Keltikangas-Järvinen on sanonut: ”psykologisella tiedolla lapsuuden kehityksestä on ollut melko vähän käyttöä erilaisia lasta koskevissa ratkaisuissa, kuten siinä millaisen päivähoitomallin eri-ikäiset lapset tarvitsevat. Ratkaisut ovat olleet poliittisia. Päivähoitoa ei ole suunniteltu sen takia, että lapset tarvitsisivat sitä, vaan sitä tarvitsevat äidit osallistuakseen työelämään.” 

Hieman vajaa neljäkymmentä vuotta sitten radiohaastattelussa silloinen sosiaaliministeri Katri Helena Eskelinen ehdotti, että lapset voisivat olla korkeintaan nelisen tuntia päivässä tarhassa, jonka jälkeen kokopäivätyötä tekevien äitien lapset menisivät mahdollisimman normaalia perhettä muistuttavaan ympäristöön perhepäivähoitajien huomaan. Tiedämme nyt, että Eskelisen kaavailut eivät toteutuneet, mutta niissä pilee edelleen hyvä idea. Ei pienet lapset tarvitse laitosta tai lastentarhanopettajaa kasvaakseen ja kehittyäkseen, he tarvitsevat tuttua syliä ja läsnä olemista ja mikä olisikaan lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin perhepäivähoito. Tämä olisi myös äärimmäisen kustannustehokasta lastenhoitoa.

Toinen erittäin kustannustehokas vaihtoehto olisi kotihoidontuen ikärajan nostaminen vuodella. Tällöin monissa perheissä lapsella olisi vuosi enemmän aikaa kasvaa kohtaamaan maailma ja tämä myös helpottaisi monen perheen elämää suuresti. 

Yksi selvityksen tekijöistä; valtiotieteiden tohtori Tuomas Kosonen kertoi Hesarissa julkaistussa mielipiteessään: ” Tiedetään, että ­kotihoidon tuki vähentää merkittävästi äitien työhön osallistumista. Sadan euron korotus kotihoidon tukeen vähentää alle kolmivuotiaiden lasten äitien työhön osallistumista kolme prosenttiyksikköä (Kosonen 2014). Jos siis kotihoidon tuki vähenisi sata euroa, äitien työhönosallistumisaste nousisi esimerkiksi 30 prosentista 33 prosenttiin, mikä on moneen muuhun veroon tai tukeen verrattuna suuri vaikutus.” Tämä Kososen johtopäätös sai suunpieleni nousemaan huvittuneeseen hymyyn. Uskon kyllä Kososen tutkimustulokseen, sen sijaan sitä ei voi kääntää ympäri. Jos Suomessa on avoinna kuukausitasolla noin vajaa 20 000 työpaikkaa, joita on jakamassa 300 000 työtöntä, niin luuleeko Kosonen tosiaan, että jos kotihoidontuki loppuu, kaikki äidit vain menevät töihin ja tästä seuraa se, että työllisyys paranee entisestään. Kosonen hyvä… Jos äidillä sattuisikin olemaan työpaikka valmiina ja kotihoidontuki loppuisi Kososen kaavailujen mukaan vuotta aiemmin, äidin sijainen saisi kenkää vuotta aiemmin ja nostaisi mahdollisesti työttömyyskorvauksia ja lapsi maksaisi kunnalle noin viitisen tonnia enemmän kuin kotihoidossa (+mahdolliset sisarukset). Vanhempi saisi ehkä vuoden pidemmän uran lähihoitajana, siivoojana, kaupan kassana tai jollain muulla alalla, josta usein ollaan kotihoidon tuella lasta kotona hoitamassa ja lapsella olisi ikävä vanhempaansa päiväkodissa ihan turhaan. Tilannetta voisi kutsua lose-lose-tilanteeksi. Eikö? Paitsi, jos ottaa huomioon sen, että päiväkodin työntekijöillä olisi lapsimäärän lisääntyessä enemmän töitä.

Toinen silmiinpistävä tiekartan uudistus oli lastentarhanopettajan ja lastentarhanopettajan pätevyydellä varustetun sosionomin tehtävien eriyttäminen ja heille kiintiöiden määrääminen niin, että yliopistosta valmistuneita lastentarhanopettajia olisi minimissään 40% ja maksutonta varhaiskasvatusta jo 5-vuotiaasta lähtien. Tämä tarkoittaisi siis esikoulun alkamista vuotta aiemmin. Tähän ei ole mitään oikeita perusteita. Ensinnäkin Sosionomikoulutuksen tiukat 210 opintoviikkoa antavat kovan vastuksen lastentarhanopettajan 180op mittaiselle koulutukselle, vaikka se 180 pistettä olisikin opiskeltu yliopiston seinien sisäpuolella eikä ammattikorkeakoulussa. Sillä, että kun sosionomi on varsin perehtynyt etiikkaan ja osaa erottaa jo koulutuksensakin pohjalta esimerkiksi vanhempien huumeidenkäytön merkit, on varsin paljon enemmän lapsen kannalta merkitystä, kuin sillä, että tilastotiede ja tutkimusprosessi ovat kasvattajalle tuttuja. 

Se miksi yliopistopohjaisten opettajien kärki ajaa tällaista muutosta agressiivisesti, löytyy rivien väliin kirjoitettuna tiekartastakin: ”Selvityshenkilöryhmän toisena tavoitteena on ollut se, että esitettyjen henkilöstörakenteen muutosten tulee selkeyttää jo vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuutta erilaisen koulutuksen saaneiden ammattilaisten tehtäväkuvista ja vastuista. Epäselvästä tilanteesta johtuen henkisiä ja taloudellisia voimavaroja on tarpeettoman pitkään kulunut muuhun kuin itse varhaiskasvatuksen tehtävien ja tavoitteiden toteuttamiseen tai laadun kehittämiseen. Henkilöstörakenteen epäselvyydet ovat merkittävästi vaikeuttaneet myös varhaiskasvatuksen koulutusten kehittämistä.” Kyse on siis lto-pätevien sosionomien ja lastentarhanopettajien välisestä känästä, ei lasten tarpeista. Olen kuullut muutamaa kautta, että lto-sosionomeja suositaan työhakutilanteissa heidän usein parempien yhteistyötaitojen ja käytännöllisyytensä takia ja tämä hiertää näiden kahden erikautta saman ammattitaidon saaneita ammattilaisia. Se, miksi tämä köydenveto löytyy tiekartasta näin vahvasti, on mielestäni sen koonneiden professorin, maisterin ja tohtorin ääni.

Meidän oppilaamme ovat maailman huippuluokkaa PISA-tuloksissa; vaikka meillä koulu aloitetaan turkasen myöhään ja lapsilla on maailmanlaajuisesti katsottuna naurettavan lyhyet koulupäivät. Ehkäpä olemme kärkimaita, koska annamme pienten ihmisten aivojen kasvaa, leikkiä ja levätä rauhassa tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi kauan? Kannattaako tätä asiaa lähteä muuttamaan isolla rahalla? Kuunneltaisiinko kerrankin lapsen parasta ja laitettaisiinko mieluummin siihen uppoavat rahat takaisin peruskoulun jälkeiseen koulutukseen ja tutkimukseen?





tiistai 4. heinäkuuta 2017

Translakiehdotus -Moni kakku päältä kaunis


Heinäkuun alussa Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kirjoitti todella osuvasti Vihreiden kannan translakiin; Vihreät haluavat translain, jossa sukupuolen vahvistaminen perustuu omaan ilmoitukseen! 

Sen sijaan Toukon kirjoitus siitä, että tällainen laki odottaisi pöytälaatikossa valmiina, ei ole totta. Translakiehdotus on päältä kaunis, mutta sisältä jotain aivan muuta.

Lakiehdotuksen suurin floppi on naimattomuusvaatimus, jota tähänkin asti on käsitelty niin, että paperilla toki on erottu, mutta käytännössä rekisteröity parisuhde on vain muutettu avioliitoksi ja toisinpäin. Tämä on koskettanut ennen lakiehdotuksen kirjoittamista noin 30 ihmistä. Luultavasti tasa-arvoisen avioliittolain myötävaikutuksella tämäkin asia muuttuu ilman isompaa kampanjointia, kun lakeja säädellään sopimaan tasa-arvoiseen avioliittolakiin sopivaksi.

Kenellekään vähääkään asiaa tuntevalle ei voi olla yllätys, että sterilisaatiopakko ei ole lain suurin epäkohta. Sterilisaatiopakko on toki iso ihmisoikeusrikkomus, mutta se koskee vuosittain hyvin minimaalista joukkoa ihmisiä. Useimmat transmiehet (korjaus naisesta mieheksi) menettävät hedelmällisyytensä joka tapauksessa hormonihoitojen vaikutuksesta ja useimmat transnaiset korjausleikkausten johdosta. Pakkosterilisaatio tehdään jo nyt vain hyvin harvoille, joille nämä toimenpiteet eivät terveydellisistä syistä ole mahdollisia. Nyt oikeastaan korrektimpien sanamuotojen lisäksi, lakiehdotuksen ainut parannus olisi sterilisaatiopakon poistuminen.

Sen sijaan se, mikä tekee transihmisten elämästä kärsimystä, ei ole laissa saanut mitään huomiota. Se on  vaatimus tietyssä roolissa elämisestä ja transsukupuolisuuden psykiatrisoiminen. 

Mitä tarkoittaa tietyssä roolissa eläminen? Tarkoittaako se naisella hameita ja pitkiä hiuksia? Tulisiko minusta mies, jos leikkaisin lyhyet hiukset? Tarkoittaako se leipomista ja naisellista ammattia? Mieheni osaa leipoa, hän on ammatiltaan lähihoitaja ja hän kasvattaa harrastuksenaan kaneja. Menisiköhän hän miehestä lääkärille näine ominaisuuksineen? Minä (tavallinen suomalainen nainen) en varmasti pääsisi läpi tästä seulasta. Pukeudun harmaisiin ja mustiin housuihin ja t-paitoihin, en omista huulipunaa ja olen kiinnostunut talouspolitiikasta. Sukupuoliroolini kotona ja kodin ulkopuolella ei eroa ulkoisesti mitenkään siitä, jos olisin mies, mutta miksi minun omaa sisäistä tuntemustani sukupuoli-identiteetistäni uskotaan: Ainut järkeenkäypä selitys tälle on se, että se ei ole ristiriidassa omistamani vaginan kanssa.

Toinen kivikautinen osuus lakiehdotuksessa on lääketieteellisen selvityksen vaatiminen sukupuolen vahvistamisen yhtenä ehtona. Tämä tietenkin kuulostaa yhdeltä ymmärrettävältä lauseelta, ellei tiedä, mitä tämän viattoman lauseen taakse kytkeytyy. Sieltä löytyy transpolin ihmisoikeuksia polkeva sukupuolitemppurata. Tästä aiheesta olen saanut eniten kritiikkiä. En saisi transperheiden puheenjohtajana puhua asioista, jotka saattavat ärsyttää transpoleja, koska heillä on niin suuri valta ihmisiin ja siihen, mitä hoitoja ihmiset yksilötasolla ja laajemminkin saavat. Olenko ainut, joka näkee asiassa vakavan paradoksin?

Jos et ole kokenut sukupuolidysforiaa eli oman kehon inhoa, et voi tietää, kuinka murskaavaa se on. Se voi johtaa jopa itsemurhaan muuten ihan normaalilla ihmisellä. Kehodysforiaa kokeva ihminen ei ole ehkä vuosiin ollut alasti toisen ihmisen seurassa tai hänen seksuaalisuutensa on loistanut poissaolollaan hänen koko elämänsä. Silti hän joutuu toistuvasti vastaamaan vaihtuvalle henkilökunnalle... aina vieraille ihmisille hänen kehoonsa, ihmissuhteisiinsa, seksuaalisuuteensa ja hänen sukupuolielimiinsä kohdistuviin kysymyksiin. Kysymyksiin pitää vastata vieläpä oikein tai joutuu niin kutsutusti ”jäähylle”. Ei ole mikään ihme, että herkimmät jättävät prosessin kesken.

Ei ole varmaan yllätys, että monet teinit jättävät prosessin kesken. Näitä prosessin kesken jättäneitä teini-ikäisiä on joissakin surullisen puusilmäisissä tutkimuksissa kutsuttu ”mielensä muuttajiksi” ja tehty päätelmä, että sukupuoli on hyvin häilyväinen. Käytännössä sukupuoli ei kuitenkaan häily olosuhteissa, jossa ympäristön paine ei sitä paina pinnan alle. Tästä näitä tutkimuksia on kritisoitu toisissa tutkimuksissa.

Translakiehdotuksessa ei otettu ollenkaan huomioon translasten ja -nuorten asemaa. Kaikille on varmasti selvää, miten paljon sosiaalisesti transitioituneen translapsen ja -nuoren elämä paranisi, jos hänellä olisi mahdollisuus saada omaksi kokemansa sukupuolen henkilötunnus. Tasa-arvoinen kohtelu olisi taattu esimerkiksi terveydenhuollossa, koulussa, linja-autossa, kirjastossa ja kesätöissä. Lisäksi ulkomaille matkustaminen tulisi mahdolliseksi. Naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa tämä on jo mahdollista hyvin kokemuksin, mutta miksi meidän lakiehdotuksessamme sitten ikäraja on edelleen 18-vuotta?

Tähän tietenkin saattaa olla syynä se, että lapsiasiavaltuutettu oli katsonut Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmälle antamassaan lausunnossaan, että 18-vuoden ikärajan poistaminen ei ollut lakiehdotusta tehdessä vielä ajankohtaista. Tästä on kulunut vain kaksi vuotta, mutta varmasti aika moni translapsen vanhempi (itseni mukaan lukien) voisi olla aikalailla erimieltä; ehkä se ei ole ajankohtaista nyt, vaan sen olisi pitänyt olla ajankohtaista jo aikaa sitten.

HYKSin nuorisopsykiatrian linjajohtaja Klaus Ranta kertoi Helsingin Sanomien jutussa 26.7.2017:  ”Lähes 85 prosentilla niistä, joilla on lapsuudessa ollut identifioitumista vastakkaiseen sukupuoleen, se katoaa puberteetin käynnistyttyä.” Ranta unohti sanoa, että samassa tutkimuksessa muutamaa sivua myöhemmin diagnoosisuosituksissa sanottiin, että vanhempien ja opettajien lausunnot sekä lapsen itsearvio olivat vahvoja ennusmerkkejä siitä, että dysforia pysyy, eli niitä on syytä kuunnella. 

Samoin Rannan lähteenä toimivassa lääkärilehden jutussa transsukupuolisten diagnosoimisesta, kehuttiin ”Hollannin mallia”, jossa murrosiän muutoksia ensin jarrutetaan blokkereilla ja sitten hormoonihoidot aloitetaan 16-vuotiaana. Kuitenkaan Suomessa lapset ja nuoret eivät saa tätä blokkerihoitoa kummassakaan hoitoyksikössä, vaan varakkaampien translasten vanhempien on matkustettava perheineen ulkomaille saamaan tätä hoitoa, köyhemmille jää käteen parransänki tai kasvavat rinnat, paisuva kehodysforia, itsemurhariski ja loputtomasti venyneet kalliit psykiatriset tutkimukset.  

Miksi sitten asiantuntijat Suomessa pitävät psykiatrista tutkimusta niin tärkeinä, kun toisissa maissa riittää pelkkä henkilön ilmoitus omasta kokemuksestaan ja hoidot ovat helposti saavutettavissa, eikä ongelmia ole juuri ollut? En osaa tai en halua sanoa ääneen tekemiäni johtopäätöksiä, mutta nämä psykiatrista tutkimusta kannattavat asiantuntijat ovat pääsääntöisesti töissä transpoleilla, joiden toiminta varmasti loppuisi, jos transihmisiä ei enää psykiatrisoitaisi. 

Samassa Rannan Helsingin Sanomissa siteeraamassa artikkelissa muuten kerrottiin toisaalla myös, että ”varsinaisen sukupuoli-identiteetin diagnosoimiseksi ei ole olemassa tyhjentäviä psykiatrisia tai psykologisia menetelmiä. Kyseessä on ihmisen sisäinen kokemus, jonka vakaus ja ristiriidattomuus täytyy jotenkin selvittää.” Minä ehdottaisin tähän kysymykseen lomaketta, jossa kysyttäisiin ihmisen sisäisestä mielenmaisemasta ja sen maistraattiin toimitettuaan, saisi uuden omaa identiteettiään vastaavan henkilötunnuksen paluupostissa. Tällainen kaavake on jo käytössä monessa maassa ja se todettu tehokkaaksi, inhimilliseksi ja halvaksi tavaksi todeta ihmisen sukupuoli-identiteetti. Tässä menetelmässä olisi myös se hyöty, että jättämällä psykiatrisoinnin pois transsukupuolisuuden diagnosoinnista, Suomi pääsisi samalle linjalle transasioissa APA:n eli Amerikan psykiatriyhdistyksen, WHO:n eli Maailman terveysjärjestön, Euroopan parlamentin ja monen muun hieman vaikutusvaltaisemman tahon kanssa.





Touko Aallon blogikirjoitus:

Klaus Rannan lähteet:



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Translasten ja -nuorten ihmisoikeustilanteesta Suomessa


Taustaani aiheen parissa.
Olen puhunut translasten ja -nuorten oikeuksien puolesta jo puolivuosikymmentä, mutta vasta viimeaikoina asia on alkanut saada tuulta purjeisiinsa. Minut valittiin tänä keväänä perustetun Translasten ja -nuorten perheet ry:n puheenjohtajaksi, minua on haastateltu lehtiin ja pidin puheenvuoron Vihreiden puoluekokouksessa ala-ikäisten tilanteesta Suomessa. Tänä koko aikana, en ole saanut vihapostia äärioikeistolta. Ainoat negatiiviset tai asiattomat yksittäiset kommentit ovat tulleet muutamalta feministiltä ja joiltakin transaikuisilta. Meillä on myös liikkeessä mukana feministejä ja transtaustaisia aikuisia, joten tämäkään ei mitenkään kerro koko totuutta näistä ihmisryhmistä.

Translain poliittinen aspekti.
Sen sijaan kysymyksiin olen saanut vastata tuon tuostakin ja myös tukea olen saanut runsain mitoin. Olen saanut huomata, että en ole asian kanssa yksin. Kertomani lasten tarinat ovat liikuttaneet itseni lisäksi myös monet kyyneliin ihmisen puoluekannasta, uskonnollisuudesta, asuinpaikasta tai koulutustaustasta riippumatta. Kansa on laajasti translain uudistamisen kannalla. Ei ole yhtään puoluetta Suomessa, jonka kanta olisi sellainen, että jos lapselle on kohdussa muodostuneet väärän sukupuolen aivot, hän ei voisi saada elää siitä huolimatta onnellista ja turvallista elämää. Edellinen sosiaali- ja terveysministeri Rehula oli myötämielinen uudelle translaille ja olen kuullut samaa uudesta sosiaali- ja terveysministeristä Pirkko Mattilasta. Laki olisi mahdollista saada nopeastikin, siinä on hyvin vähän (jos ollenkaan) kiistanalaisia kohtia ja se ei tulisi vaikuttamaan negatiivisesti yhdenkään puolueen kannatukseen.

Tärkeimmät muutostarpeet.
Lapsille tärkeitä kohtia olisivat sosiaaliturvatunnuksen vaihtamisen mahdollisuus vanhempien ilmoituksella, nimenvaihtomahdollisuus sen sukupuoliseksi nimeksi, jonka identiteetti lapsella on, transsukupuolisuuden saaminen pois mielisairauksien luokituksesta ja murrosikää siirtävän blokkerihoidon helpompi saatavuus. Myös hormoonien saaminen siinä tahdissa, kun murrosikä luonnollisestikin tulisi, olisi merkittävä parannus transnuorten elämänlaadussa. Laitan näihin kohtiin perustelun tämän tekstin loppupuolelle.

Alaikäisten sukupuolielinten kosmeettisen kirurgian kieltäminen.
Kaikki translasten vanhemmat ja asiantuntijat joita tunnen, suhtautuvat jyrkän kielteisesti ala-ikäisten kirurgisiin toimenpiteisiin. Suomessa pienille intersukupuolisille vauvoille,joiden sukupuolielimet eivät ole selkeäsi kummankaan sukupuolen, tehdään täysin toimivien sukupuolielinten leikkauksia täysin kosmeettisista syistä. Monet vanhemmat jopa painostetaan leikkauksiin tai vähintäänkin heille ei kerrota riittävästi informaatiota leikkausten seurauksista. Leikkaus voi vaurioittaa lapsen tuntohermoja pysyvästi tai vanhemmat arpovat lapsen sukupuolen väärin ja myöhempi korjausleikkaus muuttuu mahdottomaksi. Osa intersukupuolisista aikuisista, joille ei ole tehty lapsena sukupuolielinten leikkausta, ovat täysin tyytyväisiä itseensä, sen sijaan osa vauvana leikatuista aikuisista on todella pahoillaan korjaamattomista vahingoista sukupuolielimissään. Vain pelkästään se, että pieni vauva altistetaan vakaville komplikaatioille, kivulle ja erolle vanhemmistaan, on minusta jo lastensuojelullisesti vakava asia.

Transukupuolisuuden yleisyys.
Transsukupuolisuus ei ole harvinainen asia. On totta, että se ei ole kovinkaan näkyvä asia, mutta se ei tee sitä harvinaiseksi. Noin puoliprosenttia väestöstä kokee tavallisesta poikkeavasti sukupuolensa. Lapset eivät useinkaan ymmärrä sukupuoli-identiteettiään kovin nuorena, mutta on lapsia, jotka löytävät identiteettinsä jo alle kolmen vuoden vanhoina. Toisinaan oivaltamiseen menee melkein ihmisikä. Sillä, missä iässä ihminen löytää sukupuoli-identiteettinsä, ei ole tekemistä sen kanssa, kuinka totta hänen identiteettinsä on. Lähtökohtaisesti se on aina totta. Jos lapsen sanomiseen suhtaudutaan vain "vaiheena", hän saattaa kokea, että hänen sukupuoli-identiteettinsä ei ole hyväksyttävää ja hän saattaa piilottaa itsensä itseltäänkin jopa vuosikymmeniksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asia ei aiheuttaisi ongelmia. Useat ihmiset ovat kuvanneet tilaa "elämiseksi, jossa ei elä ihan oikeasti" tai "kokoaikaiseksi roolin näyttelemiseksi" ja kukapa haluaisi lapselleen tällaisen elämän?

Transsukupuolisuuden arjen haasteet ja sukupuolisensitiivisen kasvatuksen tärkeys.
Lapsilla, joilla on sosiaalisesta roolistaan poikkeava sukupuoli-identiteetti, on erilaisia psyykkisiä ongelmia; näitä voivat olla esimerkiksi empatiakyvyn puute, sosiaaliset vaikeudet, yksinäisyys, ahdistus, perusteeton ulkopuolisuuden tai vierauden tunne, itsensä satuttamisen tarve, itsetuhoiset ajatukset, keskittymishäiriö, oppimisen häiriöt tai jopa vakava masennus. Kun lapsi saa transitioitua sosiaalisesti eli elää oikeaksi tuntemassaan sukupuolessa, nämä sosiaaliset ja psyykkiset ongelmat voivat hävitä nopeassakin aikataulussa; tiedän jopa vaikeita kehityshäiriödiagnooseja purettaneen lapsen transitioiduttua. Osa haastavasti käyttäytyvistä lapsista siis voivat olla transsukupuolisia ja ongelmavyyhti purkautuisi nopeammin, jos esimerkiksi lastenpsykiatrisilla poliklinikoilla ongelmaisen lapsen kutsuminen tytöksi tai pojaksi lopetettaisiin ja aloitettaisiin lapsen kuunteleminen ja kuulostelu. Jos lasta on polilla jo sanonut reippaaksi pojaksi tai kivaksi pikkuneidiksi, hänen on hyvin paljon vaikeampi löytää sisältään sanoja, joita ei vastaavanlaisessa tilanteessa oleva aikuinenkaan helposti löydä. Tämä on se syy, miksi sukupuolineutraali suhtautuminen lapsiin varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessakin on tärkeää. Sen sijaan vanhemmat tuntevat usein lapsensa parhaiten ja kotona sukupuolineutraali kasvatus ei ole perusteltua, ellei lapsi ole sukupuolineutraali itse tai vanhempien tahto on kasvattaa lapsensa sukupuolineutraalisti. Itse kasvatan tai olen kasvattanut seitsemän lasta, joista jokainen saa omanlaisensa kasvatuksen, jolla ei ole tekemistä lapsen housujen sisällön kanssa, vaan on aina lapsen identiteetin mukainen. Joitain lapsiani sanon tytöiksi, joitain pojiksi, joitain vain muruiksi aivan sen mukaan, minkä intuitiivisesti tunnen olevan oikein.

Sosiaaliturvatunnuksen vaihtamisen mahdollisuus vanhempien ilmoituksella.
Tämä olisi kaikkein suurin ja tärkein elämänlaadullinen parannus translapsille ja -nuorille. Uusien tutkimusten siivittämänä yhä useammat transsukupuoliset lapset saavat elää sosiaalisesti transitioituneina ja välttävät näin mielenterveysongelmat, mutta väärä sosiaaliturvatunnuksen loppuosa estää heitä käyttämästä bussikorttia, kirjaston kassapalveluita (paitsi pääkaupunkiseudulla) ja matkustamasta ulkomaille. Lisäksi esimerkiksi peruskoulussa nämä lapset ovat opettajien hyväntahtoisuuden ja asiantuntemuksen varassa. Identiteetin mukainen sosiaaliturvatunnuksen loppuosa varmistaa lapsen neutraalin kohtelun kodin ulkopuolella.

Nimenvaihto mahdollisuus sen sukupuoliseksi nimeksi, jonka identiteetti lapsella on.
Nythän jo lapselle voi vaihtaa sukupuolineutraaliksi luokitellun nimen ja nähdäkseni tämä muutos ei olisi keneltäkään pois, mutta voisi olla lapselle maailman avaava asia.

Transsukupuolisuuden saaminen pois mielisairauksien luokituksesta.
Transsukupuolisuus on poistumassa WHO:n mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöistä. Tämä tulisi tehdä nopealla aikataululla Suomessakin. Toki transihmiset tarvitsevat edelleen diagnoosin avuksi sukupuolen korjaukseen, mutta nöyryyttävät psykiatriset tutkimukset ovat kalliita ja turhia. Suomessa on olemassa vain kaksi transpoliklinikkaa aikuisille ja kaksi nuorille. Näillä poliklinikoilla on täysi monopoli ja hoitoa yksityiseltä puolelta inhimillisemmällä otteella haluavan on lähdettävä hoitoon esimerkiksi Viroon, Saksaan tai Belgiaan.

Murrosikää siirtävän blokkerihoidon helpompi saatavuus.
Nykyään joillakin lapsilla alkaa murrosikä jo kahdeksan vuotiaana, mutta transpoliklinikoilta murrosikää siirtävää blokkerihoitoa annetaan vasta 16vuotiaana. Joillakin lapsilla on siis ollut murrosikä jo kahdeksan vuotta ennen tätä ja he ovat fyysisesti täysin valmiita. Tällöin blokkerihoidolla ei ole enää mitään vaikutusta. Lukuisissa muissa länsimaissa blokkerihoito aloitetaan heti, kun siitä alkaa olla hyötyä. (Suomessakin näin toimitaan, jos lapselle tulee varhainen murrosikä ja hän EI ole transsukupuolinen, sillä blokkerihoidolla ei ole todettu merkittäviä sivuvaikutuksia.) Blokkerihoidon varhaisella aloittamisella ehkäistään monia kirurgisia toimenpiteitä, transtyttöjen äänen peruuttamatonta muuttumista, sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia, sekä kehodysforiaa, joka voi murrosiässä johtaa jopa nuoren itsemurhaan. Blokkerihoito on erittäin kustannustehokas tapa ennaltaehkäistä vakavia mielenterveyden ongelmia ja syrjäytymistä.

Myös hormoonien saaminen siinä tahdissa, kun murrosikä luonnollisestikin tulisi tai korkeintaa pienellä viiveellä.
Jokainen joka muistaa oman nuoruutensa, voi varmasti päätellä itse, miten oikean murrosiän oikea-aikainen tuleminen, ehkäisee monenlaisia sosiaalisia ongelmia. Esimerkiksi Australiassa hormonihoidon voi saada suoraan terveyskeskuslääkäriltä ja ongelmia on syntynyt paljon vähemmän kuin Suomen systeemissä.

Yhteenvetona voisi todeta, että jos yhden nuoren syrjäytyminen maksaa yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä 1,2 miljoonaa, hoitamalla asia helposti ja kevyesti mallilla, jossa lasta ja nuorta ei nöyryytetä, vaan häntä hoidetaan saatujen hyvien hoitotulosten ja uusimpien tutkimustulosten mukaisesti, säästetään myös muuta, kuin pitkän ja turhan tutkimusprosessin aiheuttamat kulut. Suomessa on noin 5000 alaikäistä lasta, joiden aivojen sukupuoli ei ole samassa linjassa sosiaaliturvatunnuksen kanssa. Tämä on valtava määrä lapsia, joiden potentiaalista toimivan kansalaisyhteiskunnan jäseninä ainakin osa hukataan, tekemällä heistä kummajaisia. Jos hoitoa olisi, se säästäisi valtavasti kustannuksia ja hoito ei olisi keneltäkään pois. Nyt haaskaamme valtavia summia rahaa lasten ja nuorten hoitoon, joka olisi halvempaa ja inhimillisempää toteuttaa esimerkiksi perusterveydenhuollon puolella.

Suomen hoitokäytännöissä on vallalla käytäntö, jossa on hyväksyttävämpää antaa nuorelle psyykelääkkeitä, kun uskoa hänen sukupuoli-identiteettinsä itsetuntemusta ja antaa tähän hoitoa, joka iskisi nuoren sukupuoliristiriidasta aiheutuvan surun syyhyn. Suomalainen käytäntö, jossa annetaan nuoren mielummin tappaa itsensä, kuin annetaan hänen muuttua sellaiseksi, että hänen elämänsä olisi hänen itsensäkin mielestä elämisen arvoista, on auttamatta vanhanaikainen, se on inhimillisesti katsoen julma ja taloudellisesti katsoen tehoton ja kallis.

Suomenmallin nuoren hoidon prosessikaavio on kallis, nöyryyttävä ja tehoton:




Niin kuin kehityspsykologi Diane Ehrensaft on viisaasti sanonut: 
"On yksi tapa toimia, joka aina on oikea: kuuntele tarkasti lastasi."

torstai 13. huhtikuuta 2017

Tänne varamme valuvat


Uusimaassa 13.4.2017 julkaistu kirjoitukseni.

Hannu Ikonen kysyi maanantain lehdessä, minne vauraus valuu. Aihe on lempi aiheitani ja siksi päätin välittömästi kirjoittaa vastineen. Valuma teoriassa on kyse niin sanotusta Trickle Down-efektistä, jonka keksi Amerikkalainen intiaanitaustainen koomikko Will Rogers noin 100-vuotta sitten laman kourissa vääntelehtivässä Amerikassa pilkatessaan epäsuosioon joutunutta presidentti Hooveria. Rogers pilkkasi Hooveria sanomalla, että Hooverin ajatus oli kerryttää raha yhteiskunnan huipulle valmiiksi rikkaille ihmisille ja yrityksille, josta se kyllä valuisi Hooverin mukaan köyhille. Oletusten vastaisesti  Trickle Down-vitsistä tuli Reaganin presidenttikaudella vakavasti otettu termi, jolla oikeutettiin omaisuuden kerryttäminen rikkaimmalle yhteiskuntaluokalle.

Jo 1776 kuuluisa taloustieteilijä Adam Smith kirjoitti teoksessaan ”Kansojen varallisuus”, että varakkaat kyllä pitävät huolen omista eduistaan rahoittamalla politiikkaa. Smithin mukaan heidän ajatuksensa oli: ”Kaikki meille itsellemme, eikä mitään muille ihmisille.” Valitettavasti Suomessakin tällä hetkellä vallitsevan Trickle Down-ajattelun suomenkielisen vastineen eli kilpailukykyloikan taustalla on aivan sama Smithin kuvaama eliitin ajatuspolku.

Jo aikoinaan Yhdysvaltoja perustettaessa, oltiin huolissaan siitä, että rikas vähemmistö ei vain jäisi köyhän enemmistön jalkoihin ja juuri siksi Yhdysvaltojen valtionmuoto perustettiin sellaiseksi, että demokratiaa ei ole liikaa. Aristoteles pohti jo omana aikanaan aivan samaa ongelmaa, mutta hänen ratkaisunsa asiaan oli aivan päin vastainen; kun yhteiskunnasta tulisi hyvinvointivaltio, liika demokratia ei olisi ongelma.

Kumpi tapa ajatella demokratian ongelmasta sopisi paremmin Suomeen? Aikaisemmin Suomi oli tiukasti Aristoteleen viitoittamalla tiellä, mutta viimeistään Jan Vapaavuoren 60 000€ hintainen voitto Helsingin pormestarin paikasta todistaa sen, että Amerikkalainen ”demokratia” on rantautumassa meillekin. Ihmiset uskovat niin tiukasti ajatukseen varakkaiden paremmasta moraalista ja kyvykkyydestä hoitaa virkoja, että he antavat yhä uudestaan äänensä poliittisille puolueille, jotka kerta toisensa jälkeen rikkovat vaalilupauksensa törkeästi. He antavat äänensä komeimmalle mainokselle, ymmärtämättä seurauksia. Kovasta leikkauspolitiikasta päätellen valitettavasti näyttää pahasti siltä, että me emme ole matkalla takaisin kohti hyvinvointivaltiota, vaan syöksymme kohti Amerikkalaistyyppistä yhteiskuntaa, jossa raha ja poliittinen valta kertyy yhä tiukemmin yhä pienemmän porukan haltuun, josta se ei todellakaan valu kiertoon yhteiskuntaan.  Tämä Trickle Down-vitsi, jota meillä Suomessa kutsutaan kilpailukykyloikaksi, on nykyajan versio Keisarin uusista vaatteista, jonka tolkun ihmiset uskovat, vaikka pitäisi olla aivan päivän selvää, että leikkaamalla hyvinvointipalveluista, hyvinvointivaltiota ei pelasteta.

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa kiersi meemi, joka meni vapaasti suomennettuna kutakuinkin näin: Tee tänään jotain, josta tulevaisuuden sinä olisi kiitollinen. Se ”jotain” voisi olla demokratian puolesta aktivoituminen. Jos kansalaisten kunnollista reagointia ei tapahdu, jos annamme poliittisen eliitin leikata sieltä täältä ja ajaa meidät yhä tiukemmin eriarvoistumisen tielle, mitä muuta me voimme odottaa, kuin lisää samanlaista politiikkaa?




perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mikä on maailman onnellisin valtio ja miten he sen tekivät?


Kävin Uudenmaan Vihreiden hallituksen kokouksen jälkeen puoluetoimiston viereisessä kuppilassa mielenkiintoisen keskustelun siitä, mitä meidän pitäisi oikeastaan nyt tehdä. Koska olen viimeaikoina ollut kiinnostunut juuri siitä, mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, jos haluaisimme onnellisemman Suomen ilman, että kuormittaisimme maapalloa yhtään enempää, ajattelin kirjoittaa tännekin ylös asioita, jotka saattaisivat kiinnostaa keskustelukumppaneitteni lisäksi myös tämän blogin lukijoita.  

Tutkimusten mukaan ihmiset toivovat enemmän onnellisuutta, terveyttä ja rakkautta kuin rahaa. Ja mikä parasta; tällainen onni ei maksa mitään maapallolle! Ihminen ei tarvitse paljoa materiaa ollakseen onnellinen. On aivan käsittämätöntä, että tuotannon lisääminen luonnon kustannuksella on itseisarvo, vaikka meillä on täällä Pohjolassa kaikki hyvin näinkin. Meidän pitäisi vain jakaa nallekarkkimme hieman tasaisemmin. Meistä Suomalaisista vain kaikkein köyhin toimeentulotuella elävä osa väestöstä ei kuuluu maailman pahiten saastuttavan 20% joukkoon. Me olemme niin varakas kansa lähes kokonaisuudessaan, että meidän on vaikea ymmärtää, miten hyvin meillä oikeastaan asiat ovatkaan. Me emme tarvitse lisää rahaa tai tavaraa, me tarvitsemme lisää tasa-arvoa!

Koska bruttokansantuote ei ole enää kovinkaan käyttökelpoinen hyvinvoinnin mittari, maailmalla on kehitetty paljon parempiakin; brittiläisen ajatushautomon New Economics Foundationin kehittämä Happy Planet Index on näistä yksi arvostetuimmista. Se vertaa eri maiden väestön onnellisia elinvuosia ja ekologista jalan jälkeä toisiinsa. Indeksin perusteella maailman maat voidaan laittaa järjestykseen globaalihehtaariarvon avulla, joka saadaan, kun tyytyväisyys kerrotaan elinajanodotteella ja jaetaan ekologisella jalanjäljellä:

  Tyytyväisyys x eliniänodote
HPI= -----------------------------------------      
   ekologinen jalanjälki

Happy Planet Indexillä mitattuna Costa Rica on maailman onnellisin maa, vaikka se käyttää vain neljäsosan Yhdysvaltojen luonnonvarojen kulutuksesta per henkilö. Costa Ricalla elinajanodote on 78 vuotta, mikä on sekin suurempi, kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja samoissa, kuin suomalaisten miesten elinajanodote. Costa Ricalaiset ovat myös onnellisempia kuin monesti maailman onnellisimmaksi kansaksi tituleeratut Tanskalaiset. 

Miten ihmeessä Costa Rica pystyy tähän? 

Tämä on ollut mahdollista, koska he lopettivat armeijansa vuonna 1949 ja kaikki rahat, jotka olisivat menneet armeijan ylläpitämiseen, he laittoivat suoraan koulutukseen, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin. Aivan päin vastoin kuin Suomessa on viimeaikoina toimittu. Esimerkiksi vuonna 2012 Costa Ricalaiset investoivat suhteessa bruttokansantuotteeseen enemmän koulutukseen ja terveydenhuoltoon kuin Britannia. Myös sosiaaliset verkostot, perheet ja hyvät naapurussuhteet voivat hyvin maahan muodostuneessa korkean hyvinvoinnin kulttuurissa.

Costa Ricalaiset ovat maailman johtavassa asemassa myös luonnonsuojelun saralla. He käyttävät esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden myynnistä saatavat verovarat metsien suojeluun ja jo vuonna 2015 maa pystyi tuottamaan 99% sähköstään uusiutuvilla luonnonvaroilla. Hallitus jatkaa edelleen investointeja uusiutuvan energian tuotantoon. Costa Ricalla on myös tavoitteena olla hiilivapaa vuoteen 2021 mennessä. 

Meidän pitäisi ottaa oppia Costa Ricasta! Meidän täytyy kohtuullistaa omaa kuluttamistamme ja tehdä tästä suuntauksesta ”New black” uusille sukupolville. Suomen sijoitus tällä hetkellä Happy Planet Indexissä on vaivaiset 37. Mekin voisimme ihan helposti muuttaa suuntaa; hoitaa energiantuotannon turvallisesti, nostaa sosiaalista ja inhimillistä pääomaa ja suojella luontoa painokkaammin. Kyse on siitä, miten ihmiset äänestävät. Kyse on tahdosta.







Lähteeni:


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Pieni juttu useimmille, mutta iso juttu sukupuolivähemmistöille


Meillä on kotonakin ihan sama vessa perheemme kaikille sukupuolille. Niin varmasti teilläkin? Se ei olisi keneltäkään pois, jos myös jokaisesta oppilaitoksesta ja jokaisesta julkisesta rakennuksesta löytyisi ainakin yksi vessa, joka olisi sopiva kaikille sukupuolille. Sukupuolen mukaan rajatut vessat eivät ole ongelma meille, jotka olemme samaa mieltä kätilön kanssa sukupuolestamme, mutta se on toisinaan suuren suuri ongelma niille, jotka eivät ole. Näin kaikki voisivat käydä koulu-, opiskelu- ja työpäivän aikana vessassa ilman, että se olisi kenellekään kiusallista.

Toinen pikkujuttu, joka ei olisi keneltäkään pois; olisi mahdollisuus valita kirjastokorttiin naisen tai miehen sukupuolen sijasta "muu sukupuoli" tai "en halua kertoa". Helsingin Sanomat uutisoi taannoin, että ainakin Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Vantaan kaupunginkirjastoissa tämä on ollut mahdollista jo viime kesästä lähtien, eikä siitä ole ollut haittaa kenellekään; sen sijaan iloa on ollut senkin edestä niille, jotka eivät näytä juridiselta sukupuoleltaan tai eivät tunne itseään kummaksikaan viralliseksi sukupuoleksi. Tämän jälkeen kirjaston tiskillekin olisi helppo mennä asioimaan ilman kiusallisia tilanteita. Porvoossahan translapsilla ja -nuorilla on jo mahdollisuus saada kirjastokortti kutsumanimellään virallisen nimen sijasta. Tämä uudistus ei siis olisi enää isokaan muutos vallitsevaan käytäntöön. Sama linja tulisi saada käyttöön myös bussiliikenteeseen, jotta nöyryyttäviltä tilanteilta vältyttäisiin, kun bussiin nousee nuori tai lapsi, joka ei näytä siltä sukupuolelta, mitä bussikuski voi näytöltään lukea.

Yhteiset liikuntatunnit kaikille sukupuolille koko kunnassa kävisi myös järkeen. Voihan liikuntaa, varsinkin yläasteella, jakaa ryhmiin, mutta onko ryhmäjako todellakin tehtävä sukupuolen perusteella. Muistan itse katselleeni haikeudella luistelukentän toiseen päähän, jossa pojat pelasivat jääkiekkoa, kun meille tytöille opetettiin piruetteja. Tytötkin pärjäävät aikuisina paremmin työelämässä, kun ovat oppineet pelaamaan pelejä säännöillä, jotka myös pojat tunnustavat ja pojat oppisivat ottamaan tyttöjä huomioon tilanteissa, joissa tyttö jäisi voimistaan toiseksi. Lisäksi tämä sukupuolen mukaan jakamattomuus, toisi suuren helpotuksen lapsille ja nuorille, jotka ovat transsukupuolisia tai heidän sukupuolikokemuksensa on vielä vakiintumaton.

En todellakaan tarkoita, etteivät tytöt saisi olla tyttöjä tai pojat poikia. Tarkoitan nimenomaan, että kaikkien tulisi saada olla omia itsejään sukupuolikokemuksestaan riippumatta. Ihan pienillä muutoksilla, joista ei olisi kustannuksia juuri ollenkaan ja joka ei olisi poissa keneltäkään, tekisimme omasta kotikaupungistamme tasa-arvoisemman paikan elää.





Kuvan on piirtänyt 11vuotias Porvoolainen translapsi.


perjantai 3. maaliskuuta 2017

Jos äänestät minua kuntavaaleissa, lupaan...


Jos äänestät minua kuntavaaleissa, lupaan yrittää kaikin voimini nostaa Porvoon kunnallisveroprosenttia.

Jos kuntamme talous horjuu niin paljon, että meillä ei ole varaa kouluihin, joissa on turvallinen sisäilma ja erinomainen koulutus koulussa, joka sijaitsee inhimillisen matkan päässä koululaisista, kunnallisveroprosenttia on nostettava sen verran, että meillä on varaa.

Jos meillä on kunnassa köyhiä lapsia, joita meillä ei ole varaa auttaa, miksi ihmeessä pidämme kukkaronnyörejämme tiukalla. Tottakai me joilla on, autamme niitä joilla ei ole.

Inhimillisyys tai oikeudenmukaisuus tuntuvat vetoavan kansaan sosiaalisessa mediassa, mutta suomalaisessa politiikassa se ei vielä kelpaa perusteluiksi juuri mihinkään; ehkä vanhustenhuoltoon juuri ja juuri, mutta muuten noilla sanoilla perustelevalla tuntuu olevan ”rahasta mitään ymmärtämättömän vasemmiston”-leima otsassaan. Tämän vuoksi otan tähän lasten asioita pohtivan blogikirjoituksen johtavaksi ajatukseksi talousnäkökulman, en oikeudenmukaisuutta vaikka se olisi paljon loogisempaa. Haluan todistaa teille, miten ihmimillisin vaihtoehto voi olla myös taloudellisin ratkaisu.

Kävin itse peruskouluni 21 oppilaan kokeiluluokassa, jossa oli noin puolet erityisoppilaita ja puolet meitä tasapainottavia oppilaita. Meistä tasapainottavista oppilaista tuli aikuisena hoitajia, opettajia tai syrjäytyneitä. Erityisoppilaista melkein kaikki syrjäytyivät ja vain muutama selvisi työelämään.  Osa heistä on nyt päihdekoukussa ja osa on kuollut.  Kaikki tarinat eivät päättyneet huonosti, vaikka noin neljäsosa luokasta haisteli liimaa ja lähes kaikki käyttivät alaikäisenä alkoholia. Luokassa kiusattiin herkimpiä paljon ja rajusti. Koulussa esiintyi jopa seksuaalista häirintää. Opettajat ummistivat siltä silmänsä tai syyttivät tyttöjä keikistelystä. Ostin niin tiukat housut, että niitä ei saanut vedettyä alas poikajoukonkaan voimin ja opin puolustautumaan.

Riipaisevia tarinoita toisensa perään ja yhteiskunnalle lopulta hyvin kallis kokeilu. Kuinka paljon tulee maksamaan tämän tuottamattoman puolikkaan koululuokan elättäminen koko aikuisuuden ajan? Kuinka paljon maksaa, kun osan lapset ovat nyt sijoitettuna kotien ulkopuolelle? Kuinka paljon tulee maksamaan sitä seuraava sukupolvi? Miten suhteellisesti pienin kustannuksin tämän kustannuspuun olisi voinut katkaista tavallisessa etelä-suomalaisessa lähiössä 80-luvun lopulla? Kuinka monta taimea puu on ehtinytkään siementää ja kuinka monta puuta jätettiin niinä vuosina katkaisematta, kun poliittisesti Suomi eli juppiutumisen parasta kultakautta. Saatika sitten hieman myöhemmin laman aikaan? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat kulkeneet mukanani koko aikuiselämäni. Koska menneisyydelle ei jälkikäteen voi mitään, keskityn pohtimaan tulevaisuutta. Mitä voimme tehdä, näiden helposti versovien kustannuspuiden katkaisemiseksi tulevaisuudessa?

Perinteisesti syrjäytymisen ehkäisyä tärkeämpää on ollut talouden kasvun tukeminen. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi talous tietyn pisteen jälkeen ei hyödy, vaikka infrastruktuuri olisi modernia ja innovaatioita tehtäisiin. Myöskään keksinnöt eivät kanna kuin hetken, jonka jälkeen niidenkin kapasiteetti on käytetty loppuun. Innovaatioita voi toki teki tehdä loputtomasti, mutta niiden varaan on vaarallista jäädä kokonaan kellumaan. Se mikä selittää joidenkin valtioiden talouksien hyvinvoinnin ja toisien degeneraation, ei ole selitettävissä ilman  inhimillisen pääoman termiä. Inhimilliseen pääomaan eli ihmisten tietoihin ja taitoihin satsatut investoinnit eivät vaimene, kuten fyysisen pääoman koneet ja keksinnöt; vaan inhimillisen pääoman lisääminen varmistaa ja jopa tuottaa pysyvää talouden kasvua. (Kajanoja 2005, 237.) Inhimillinen näkökulma syrjäytymisen ehkäisemiseksi on siis taloudellisesti hyödyllisempää kuin pelkkä fyysinen näkökulma.

Yksi inhimillisen pääoman kasvattamisen helpoimmista keinoista, on satsata lasten koulutukseen ja terveenä pysymiseen. Minä olen valmis maksamaan tästä kunnallisverotuksessa. Luulen, että aika moni muukin.

Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen 2012 julkaistun raportin mukaan vanhempien sosioekonominen tilanne vaikuttaa lapsiin monella tapaa. Varsinkin toimeentulotukiasiakkuus näyttäisi periytyvän vanhemmilta lapsille niin, että mitä kauemmin vanhemmat ovat saaneet toimeentulotukea, sitä varmemmin heidän lapsensa tarvitsivat toimeentulotukea. Jos vanhemmat olivat saaneet yhteensä yli 92 kuukautta toimeentulotukea, heidän lapsistaan jo yli 70% oli joutunut turvautumaan tähän äärimmäiseen tuen muotoon. (Gissler ym. 2012 ks. Myrskylä 2011.) Toimeentulotuki on siksi keskeinen mittari, koska se arvotetaan nöyryyttivämmäksi tueksi. Niin sanotuksi viimeiseksi oljenkorreksi, jonka hakeminen kertoo varmiten köyhyydestä.

Vaikka Kela maksaakin nykyään toimeentulotuen, onko meillä varaa maksaa muita kustannuksia köyhyyden periytymisestä seuraavalle sukupolvelle? Minä olisin valmis maksamaan hieman isompaa kunnallisveroa, jotta voisimme olla ensimmäinen kunta Suomessa, jossa ei esiinny lapsiköyhyyttä ollenkaan. 

Koska inhimillinen pääoma on niin periytyvää ja koska sen puuttuminen on taloudellisesti merkittävä riski, on kansantaloudelle hyvin vaarallista antaa ihmisten syrjäytyä. Lasten ongelmien varhainen hoitaminen on taloudellisesti hyvin kannattava investointi. Suomen universaalinen sosiaalipolitiikka on tähän asti pyrkinyt pitämään kaikista huolta ja siihen kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että kansalaisten samanlainen kohtelu tuottaa lopputuloksena tasa-arvoa. Tasa-arvo itsessään taas tuottaa hyvinvointia. Jos nyt leikkaamme koulutuksesta, emme hoida koulujamme terveiksi, emmekä satsaa voimakkaasti lapsiköyhyyden kitkemiseen ja syrjäytymisen estämiseen, lopputuloksena ei ole tasa-arvoinen Porvoo. Varallisuus ei tule valumaan alaspäin rikkailta köyhille (Keller 2015). Se on vanha vitsi ja on ollut surullista huomata, miten vanha vitsi toimii toisinaan totisena perusteluna suomalaisessakin politiikassa.

Jos olet siis valmis maksamaan lisää veroja, äänestä minua. 

Lupaan olla kaikille kunnan päättäjille loputtomana piikkinä lihassa, kunnes jokainen pieni ja isompikin koululaisemme käy tervettä ja laadukasta koulua, eikä yhdenkään heistä tarvitse jäädä luokkakaverin syntymäpäiviltä pois, koska hänellä ei ole varaa syntymäpäivälahjaan. 

Niin ja minulla on ollut tapana pitää lupaukseni.



Kuva: Aatu Aapalahti 
Minä miettimässä sosiaalipolitiikkaa ja siirtämässä inhimillistä pääomaa 
pikkuihmiselle, joka siis pelaa vieressäni  ekapeliä.


Näitä lueskelin tällä kertaa kirjoittamisen lomassa:

Gissler, Mika & Merikukka, Marko & Paananen, Reija & Ristikari, Tiina & Rämö, Antti (2012) Lasten ja nuorten hyvinvointi Kansallinen syntymäkohortti 1987-tutkimusaineiston valossa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Kajanoja, Jouko (2005) Hyvä lapsuus – avain menestyvään kansantalouteen? Teoksessa Pentti Takala (toim.) Onko meillä malttia sijoittaa lapsiin? Helsinki. Kelan tutkimusosasto, 234-244.

Keller, Jared (2015) The IMF confirms that ”Trickle-Down” economics is, indeed, a joke. Pacific Standard. 18.7.2015 https://psmag.com/the-imf-confirms-that-trickle-down-economics-is-indeed-a-joke-207d7ca469b#.sbvqttpbg Haettu 3.3.2017

Myrskylä, Pekka (2011) Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. 12/2011. http://tem.fi/documents/1410877/3346190/Nuoret+ty%C3%B6markkinoiden+ja+opiskelun+ulkopuolella+17032011.pdf Haettu 3.3.2017

Porvoon kaupunki Talousarvio 2017 ja taloussuunnitelma 2017-2019 http://www.porvoo.fi/library/files/5805d07ded6b97ab1b02d510/161018_Kaupunginjohtajan_esitys__TA2017_KJ_18_10_2016.pdf Haettu 3.3.2017


tiistai 10. tammikuuta 2017

Perustulo -unelmahöttöä vai maailman pelastus?


Kun lukee erilaisissa lehdissä olevia juttuja perustulosta, ei voi olla pyörittelemättä päätään ja naureskelematta itsekseen; selvästi huomaa milloin kirjoittajat ja asiantuntijat, eivät ole itse koskaan eläneet kunnolla köyhyydessä. Asiahan on niin, että kukaan ei noin vain heittäydy laakereilleen lepäämään ja elelemään 560€ perustulon varassa (ei vaikka rahaa jaettaisiin  ruhtinaalliset 700€/kk). Tai voi heittäytyäkin, mutta hän ei kyllä silloin ole kaikkein tyypillisin ihminen, vaan luultavasti kärsii jonkin sortin terveydellisistä tai sosiaalisista ongelmista. Se joka on joskus elänyt 560€ kuussa, tietää kuinka rampauttavaa se on. Miten mitään ei voi tehdä ja miltä tuntuu, kun pitää säästää vessapaperista lähtien ihan kaikesta.

Vasemmistoliitolla on oma mallinsa, jossa rikkaat laitetaan maksamaan perustulo. Hyvä idea sinänsä, mutta ei sellainen jonka takana voisi seistä koko Suomi. Tarvitaan ratkaisu, joka kelpaa kaikille sellaisenaan, sillä meidän täytyy myöntää, että tällä hetkellä vallan kahvassa ei roiku kaikkein köyhimmän kansanosan edustajia. Myöhemmin sitten perustuloa voidaan kehittää enemmän siihen suuntaan, jossa se korvaisi lähes kaiken muun sosiaaliturvan ja joka olisi voimakkaammin tulonsiirtoa kuin kannustinloukkujen purkamista. Vain sellainen ratkaisu voi oikeasti mennä jopa läpi eduskunnassa, joka ei vie keneltäkään mitään pois ja tuo tasa-arvon kautta onnea kaikille... myös niille rikkaille ja suurille firmoille, jotka haluavat hyötyä kuluttajien suuremmasta luottamuksesta taloutta kohtaan ja isosta pätkätyöläisten joukosta, joka tuloloukkujen purkaannuttua vapautuisivat 0-sopimusmarkkinoille. 

Vaikka en ole hallitukselle paljon ruusuja jaellut: tässä tulee sellainen. 🌹 Enpä olisi uskonut, että lähes neljänkymmenen vuoden perustulo-puheen jälkeen keskusta-oikeistohallitus aloittaisi perustulokokeilun. Kukapa olisi? Se mistä kaikki ovat varmasti yhtä mieltä, on se, että kun kokeilu on tehty ja jos se osoittautuu menestykseksi, ei ole mitään estettä tuoda perustuloa kansalaisoikeudeksi, jos se taas osoittautuu huonoksi ideaksi, me perustulon kannattajat voimme sulkea suumme tästä asiasta lopullisesti.

Vihreiden perustulomalli on kaiken kaikkiaan hyvä ja myös sellainen, jonka voi äreämpikin porvari hyväksyä. Siinä perustulon lisäksi olisi muitakin etuuksia, kuten esimerkiksi asumistuki. Tässä on kuva vihreiden perustulomallin verotuksesta ja todellisesta veroprosentista:


Se mikä vihreiden perustulomallissa ei toimi, on opiskelijoiden jättäminen perustulon ulkopuolelle. Sitä en ole vielä tähän ikään ymmärtänyt; mikä järki on tehdä työttömyydestä kannattavampi olotila kuin opiskelemisesta?

Tuntuu olevan aivan sama, mitä oppitunteja historia meille antaa ja mitä taloustieteen professorit luennoivat maailmalla; oikeisto on aina sitkeästi sitä mieltä, että kun taloudellinen kasvu vain on riittävää, työllisyys hoituu itsestään (90-luvun lopulla esim. työttömyys ei merkittävästi laskenut, vaikka talouskasvu oli pontevaa). Työttömyys ei tule hoitumaan itsestään. On melko kyseenalaistamaton tosiasia, että teollisuus ja ennen pitkään myös palvelu- ja hoiva-alat automatisoituvat. Varmasti uusiakin työpaikkoja on luvassa, mutta on ennustettu, että jopa puolet työpaikoista voi kadota parinkymmenen vuoden sisällä. Talousjärjestelmämme on aivan pakko muuttua, muuten talousjärjestelmämme tulee romahtamaan. Tim Jackon kysyy kirjassaan ”Hyvinvointia ilman kasvua” sitä, tarvitaanko tulevaisuudessa oikeasti loputtomasti talouskasvua, jotta voisimme hyvin? Kaikki (ainakin Euroopassa) tietävät, että maapallon kestämisen rajat alkavat olla jo lähellä, ellei niitä ole jo ylitetty. Myös jatkuvan talouskasvun katto tulee joka tapauksessa vastaan joidenkin vuosikymmenten kuluessa. Lisäksi automatisoituminen syö nopeasti työpaikkoja. Tähän oikeastaan ainut realistinen ratkaisu on uudenlainen tulonjaon malli, joka ei tarvitse jatkuvaa talouskasvua ja joka tasaa ihmisarvon säilyttäen ja ilman kallista byrokratiaa tuloja tehokkaasti niin, että vähistä luonnonvaroista jaetaan säästeliäämmin kaikille tarvitseville. Enkä aja tässä takaa sosialismia, vaan uudenlaista talouspolitiikkaa, joka on yhdistelmä sekä universaalia perustulojärjestelmää että säädeltyä markkinataloutta.

Siinä kun tarveharkintainen malli saattaa köyhän ihmisen jopa häpeälliseen asemaan ja kaventaa merkittävästi oman elämänhallinnan mahdollisuuksia, niin perustulomalli antaa kaikkien ihmisten säilyttää itsekunnioituksensa. Perustuloa kehittämällä olisi mahdollisuus päästä eroon holhousyhteiskunnasta jopa pysyvästi. Köyhät eivät ole yhtenäinen porukka, jotka tarvitsevat huolenpitoa, vaan ihmisryhmä joka tarvitsee enemmän rahaa.

Vajaatyöllisyydestä on tehtävä normaali osa yhteiskuntaa. Häpeällä ei ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan. Kun työpaikkoja on entistä vähemmän, työtä on järkevä jakaa kansalaisten kesken. Näin myös työtä syntyy enemmän, kun työssä käyvillä on vapaa-aikaa, jolloin vapaa-ajan palveluita voi kuluttaa. Siinä ei ole mitään järkeä, että osa väestöstä uupuu ja osa häpeää toimettomuuttaan. Virallisen työajan lyhentäminen on vaarallista, koska aina on mahdollisuus, että oikeisto päätyy hämärtämään työajan lyhentämisen myötä ylitöiden ja normaalityöajan rajaa ja helpottamaan irtisanomissuojaa, kuten Ranskassa on käynyt ja lopullinen tilanne onkin päinvastainen. Vaikka Ranskassa periaatteessa onkin ollut jo lähes parikymmentä vuotta 35 tunnin työviikko, se ei laki-degeneraation vuoksi ole tosielämässä toteutunut. Tämän vuoksi olisi mielummin luotava kannustimia yrityksille käyttää lyhyempää työviikkoa kuin pakkoa. Järjestelmän on oltava riittävän hyvä kaikille osapuolille, jotta kenelläkään ei ole intressejä romuttaa sitä seuraavalla hallituskaudella.


Luonto ei tule kestämään kulutusbileitämme. Talous ei voi globaalisti jatkuvasti vain nousta. Automatisaatio tulee karsimaan työpaikkoja massiivisesti. Toivon todella, että perustulo ja vapaaehtoinen downsiftaaminen olisi ratkaisu tähän kaikkeen, eikä päädyttäisi monien scifielokuvien karmeaan tulevaisuudenkuvaan, jossa omaisuus on jakaantunut järkyttävän epätasa-arvoisesti; laittaen suurimman osan ihmiskuntaa raastavan epätoivoiseen asemaan. Toivon, että automatisoituminen helpottaisi meidän kaikkien elämää, muutaman harvan sijasta. Toivon, että kehitys pelastaisi maapallon sen sijaan, että antaisimme jatkuvan talouskasvun tarpeen käyttää luonnonvarat loppuun ja tuhota lopulta luonto peruuttamattomasti.