maanantai 19. joulukuuta 2016

Hyvinvointivaltiosta hyvintekijöiden valtioksi


Pekka Kuusi kirjoitti 60-luvulla näin: ”Ihmiskeskeinen yhteiskuntapolitiikka nojaa ihmisarvoon, ihmisyksilön varauksettomaan arvostukseen. Jokaisella ihmisyksilöllä pitää nykyaikaisessa yhteiskunnassa olla samat mahdollisuudet oman persoonallisuutensa vapaaseen kehittämiseen.” Tämä sitaatti aika pitkälle kiteyttää sen, mitä useimmat meistä ovat oikeasti mieltä politiikan tarkoituksesta tai ainakin niin minun kuplassani on tapana ajatella. Tämä ajatus kiteyttää nykyaikaisen hyvinvointivaltion ajatuksen. Sellaisen valtion... jonka kansalaisilla ei ole hyvintekijöille tarvetta.

Katolilaisessa ja ortodoksisessa perinteessä arvot, kuten hyvyyden korostaminen ovat voimissaan. Tämä määrittelee myös monien maiden sosiaalipolitiikan mallit. Mitä suurempi tarve uskonnollisessa perinteessä ihmisten hyvyyden ja anteliaisuuden näyttämisellä on (Esimerkiksi ortodoksiset ajattelevat Kristuksen tulevan heidän luoksensa köyhien muodossa), sitä enemmän sosiaalipolitiikka perustuu ihmisten hyväntekemisen ympärille. Mitä enemmän sosiaalipolitiikka perustuu ihmisten hyväntekemisen ympärille, sitä vähemmän on tasa-arvoa ja sitä huonommin kansakunta voi kaikenkaikkiaan. (Lisää tasa-arvosta)

Meidän luterilainen kulttuuriperintömme taas on tyystin toisenlainen. Luterilaisuudessa ansioilla ei ole päästy koskaan taivaaseen, vaan luterilainen oppi nojaa voimakkaasti Jeesuksen sovitukseen. Näin siis meillä ei oikeastaan ole ollut taivaaseen pääsyn kannalta tarvetta köyhään kansan osaan ja se on antanut meille mahdollisuuten kehittää sosiaaliturvajärjestelmäämme universaaliksi pohjoismaiseksi järjestelmäksi.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että suurimpien firmojemme johto (lue. oikeisto ja keskusta) on havainnut ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella omalta kannaltaan katsottuna; meillä varallisuus on vielä kansainvälisesti vertailtuna kovin tasaisesti kaikkien hallussa ja työntekijöillä on vielä paljon oikeuksia. Tällä eliitiksi kutsutulla eriarvoistumista kannattavalla porukalla on kuitenkin apunaan globalisaatio; Kun me tavalliset sosiaalisen median käyttäjät liikutumme toisenlaisen kristillisen perinteen maiden hyväntekemisen mallista (unohtaen, miten eriarvoistava se on), me haluamme samanlaisen (kadottaen mielestämme sen, että sille ei pitäisi olla tarvetta), eliitti osaa käyttää tätä kansan lempeää luonteen osaa hyväksi omiin tarkoitusperiinsä... taputella päähän ja kutsua tolkun ihmisiksi. Hyvintekeminen on kuin sosiaalista huumetta ja siinä piilee selitys sille, miksi niin monet ihmiset puuhailevat mielummin tolkun ihmisinä leipäkasseja niille, joilla ei ole mitään, kun lähtevät barrikadeille vastustamaan vääryyttä. Enkä tarkoita, ettei leipäkassien täyttäminen olisi hyvästä, vaan ajattelen, että hyvinvointivaltiossa ei pitäisi olla tarvetta niille. Siellä jonossa ei pitäisi olla yhtään ihmistä värjöttelemässä tuntikausia muutaman leivän ja kaurahiutalepaketin tähden.

Meillä täällä Porvoossa tarvittiin joululahja 800 lapselle. Meillä on hyvinvoiva kaupunki täynnä hyviä ihmisiä ja kun vein viimeisenä keräyspäivänä kassillisen paketteja kahden lapseni kanssa keräyspaikalle, vapaaehtoistyöntekijät kertoivat liikuttuneina, että lahjoja oli paljon yli tarpeen. Se tuntui hyvälle. Tuntui hyvältä sanoa lapsille: ”Me asumme hyvien ihmisten kaupungissa.” 

Hyvän tekeminen todella tuntuu hyvältä ja tykkäyksiä rakastava media on huomannut saman, mutta onko se oikeasti oikein? Olen kuullut liian useasti esimerkiksi hokeman: ”Lähimmäisenrakkautta ei saa ulkoistaa valtiolle.” Ihan kuin vaikka vanhukselle tai vammaiselle olisi hyvinvointivaltiossa tarjolla vain kylmä yksinäisyys laitoksessa ja vastapaino sille olisi Eteläeurooppalaisen regiimin mukainen lempeä hoiva ja rakkaus perheen ympäröimänä. Ihan kuin vammaiset tai vanhukset olisivat vanhemman rakkautta tarvitsevia vauvoja. Se ei ole totta, että eteläisessä mallissa ei olisi yksinäisiä vanhuksia, sairaita tai vammaisia. Siellä vain heikommassa asemassa olevat ihmiset ovat erittäin paljon haavoittuvimpia, koska vapaaehtoinen malli perustuu niin voimakkaasti ihmisten hyväntahtoisuuden tai helvetinpelon varaan. Meidän järjestelmässämme heidän hoitonsa perustuu heidän ihmisarvoonsa ja oikeuksiinsa. Sitä ei tarvitse edes perustella mitenkään, se vaan on oikein.

Ihmisillä on meidän järjestelmässä paljon enemmän valinnanvaraa, joten luulisi, että kaikki olisivat sen kannalla. Kysymys siis kuuluukin; kuka arvojen muutoksesta sitten hyötyy? Miksi etelän ja itäisen Euroopan kulttuuriperinteen meemejä sitten hypetetään yhä enemmän täällä pohjoisessa? Järjellä ajatellen voi arvata, että hyvinvointivaltiota purkamalla hyvää ei synny, mutta kun purku ositetaan pieniin palasiin ja tuodaan mukaan sukulaisten syyllisyydentunteet ja toisaalta almujen antajien hyvänolotunteet, hyvinvointivaltion romutus palapalalta onkin yhtäkkiä mahdollista ja myös valitettavasti toteutumassa.

Pohjoismaisen mallin mukaisessa hyvinvointivaltiossa kaikki antavat oman osansa yhteiseen pottiin, josta tasataan tuloja niin, että kaikki ovat mahdollisimman tasa-arvoisessa asemassa ilman köyhän leimaa otsassaan. Tällainen universaalinen järjestelmä ei luo lööppejä, eikä tuo mediailmiötä. Siksi sitä moitittiinkin jo 60-luvulla tylsäksi. Oikea hyvinvointivaltio antaa meille Pekka Kuusen kaavaileman yhteiskunnan, jossa jokaisella on mahdollisuus kehittää itseään omien ominaisuuksiensa mukaan. Se luo myös talouskasvua, koska kukaan ei laita rahojaan niin nopsaan ja totaalisesti kiertoon kuin köyhä. Se ei ehkä tuo meille joulumieltä, mutta haluammeko me elää yhteiskunnassa, jossa saamme "taivaspaikkamme" auttamalla ihmisiä, jotka olemme ensin politiikallamme laittaneet avuntarvitsijan asemaan? Minä ehdotan, että rakennamme tästä maasta hyvinvointivaltion, jossa hyvintekijöille ei ole minkäänlaista tarvetta. Ai eikö meillä ole muka varaa siihen? On meillä, sillä tasaisesti jakaantunut hyvinvointi valtiossa luo talouskasvua ja ilman sitäkin ilmiötä, meillä olisi siihen varaa. Kyse on valinnoista. Kaikki muu on paskapuhetta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti