Suomessa lähdettiin rakentamaan hyvinvointivaltiota tosissaan 60-luvulla ja
sosiaaliturvaa paranneltiin ja laajennettiin aina 80-luvun loppuun
saakka, jolloin valtion julkinen bruttovelka oli 15% korvilla eli
hyvinvointivaltion laajenemisesta huolimatta valtio ei ollut juuri velkaantunut.
Vertailun vuoksi voin kertoa, että nykyään valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen huitelee yli 60% siitä huolimatta, että olemme rikkaampi kansakunta
kuin 90-luvun alussa ja julkisia palveluita on työnnetty silppuriin jo
kohta kolme vuosikymmentä. Eikö kuulostakin ristiriitaiselta? Niin
minustakin... mutta kaikelle on syynsä.
80-luvulla
rahoitusmarkkinat aukaistiin ja talous alkoi näyttää kuumenemisen
merkkejä holtittoman lainan annon ja lainan hakemisen vuoksi. Koska
Suomeen haluttiin enemmän ulkomaista pääomaa, haluttiin kuitenkin
pitää talous vakaana. Ja siitä se idea sitten lähti... Hallituksen
ja valtionvarainministeriön pojat ajattelivat vähän suitsia
taloutta kriisiyttämällä sitä hyvin tiukalla talouspolitiikalla... ajatuksena oli hieman lisätä työttömyyttä, mutta niinkuin usein käy, homma lähti lapasesta
ja Suomi syöksyi länsimaissa ennennäkemättömään lamaan. Hetkessä maan työttömyys prosentti nousi
neljästä 18 prosenttiin. Ihmiset myivät pakon edessä omaisuuttaan alle niiden
vakuusarvon, mutta markkinat ensin ennen ihmisten hyvinvointia. Ihmisten onnettomista kohtaloista ei niinkään kannettu huolta, mutta sijoittajia ja pankkialaa ajatellen päättäjät eivät päästäneet markkaa kellumaan, ennen kuin vasta kolmen vuoden
päästä oli todella pakko ja laman niska saatiin viimein taitettua. Toipumiseen menikin sitten loppu vuosikymmen. Jotkut kansalaiset eivät toipuneet tästä talouskokeilusta koskaan.
Kuten aiemmin
kirjoitinkin tasa-arvosta; kaikkien hyvinvointi paranee sitä enemmän, mitä
tasa-arvoisempi väestö on. Koska tämä on fakta, sitä helposti tämmöinen tavan tallaaja
ajattelisi, että kaikki ovat oikeasti samaa mieltä, mutta näin ei
valitettavasti ole. Vuonna 1999 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että
elinkeinoelämän edustajista 90% ja virkamiehistä 60% oli sitä
mieltä, että vähimmäisturvan pitäisi olla sellainen, että sillä
tulisi vain juuri ja juuri toimeen. Eliitti, joilla valitettavasti oli ja on
Suomessa paljon valtaa lähinnä oikeiston riveissä, huomasi, että
heille 90-luvun leikkaus- ja investointiystävällinen
vakauttamispolitiikka oli hyödyllisintä. Heillä oli usein hyvä
tietotaito ja parhaat verkostot. Valitettavasti leikkaaminen ei ole
helppoa maassa, jossa menee hyvin. Siksi tämä ”pakko
leikata”-puhe otettiin käyttöön uudestaan USA:n uusliberalistinen malli
keulakuvanaan. Yhdysvalloissa yhdellä prosentilla kansasta on enemmän omaisuutta, kun
kansan köyhimmällä 90% yhteensä. Oikeistoeliitillä on nyt
mallimaanaan maa, jossa on hyvin epätasa-arvoista, vaarallista, jonka
terveydenhuolto ei ulotu kaikkiin kansanryhmiin ja jossa suurin osa
ihmisistä taistelee saadakseen jokapäiväisen leipänsä, mutta
jonka väestön rikkain kärki on satumaisen rikkaita ja äärettömän
etuoikeutettuja.
Miten he tekevät saman maassamme, jossa valtionmuotona on pohjoismainen enemmistödemokratia?
Tämä ei olekaan helppoa, mutta onneksi tähänkin
asiaan löytyy teoriaa ja neuvoja. Ensinnäkin raa`at sosiaalimenojen karsinnat ovat
mahdollisia, kun seuraaviin vaaleihin on matkaa tarpeeksi kauan tai kun
leikkauksia voidaan piilottaa leikkaamalla esimerkiksi indexejä.
Lisäksi lama on oiva mahdollisuus käydä tuumasta toimeen, sillä
vaikka tavallinen ihminen kannattaisi laajaa sosiaaliturvaa ja
tasa-arvoa, hänkin ymmärtää, että kriisissä on kaikkien
osallistuttava talkoisiin. Tai siis ainakin heikommassa asemassa
olevien, joita on helpompi käsitellä ”heinä toisina” ja jotka
eivät pysty itse puolustamaan itseään. Myös eräänlaisella
väsytystaktiikalla pääsee pitkälle. Ennen pitkään ihmiset
tottuvat leikkauksiin ja antavat helpommin periksi. Kun tämänlainen
kriisipuhe lävistää koko yhteiskunnan median avulla,
sosiaalimenojen leikkaaminen alkaa tuntua kaikista tärkeämmältä,
kuin raakojen epäkohtien kuten lapsiköyhyyden eliminointi.
Oikeasti IMF:n
mukaan ne maat, jotka haluavat vahvistaa kansantalouttaan, pitää keskittyä nimenomaan alimman sosiaaliluokan vahvistamiseen. Jos
kaikken köyhimmän viidenneksen tuloja kasvattaa vaivaisella
prosentilla, se johtaa 0,38% bruttokansantuotteen kasvuun. Sen sijaan
jos kasvattaa rikkaimman viidenneksen tuloja prosentilla, se
itseasiassa laskee bruttokansantuloa 0,08%.
Suomen kriisi on
liioiteltua, eikä se ainakaan taitu sosiaalimenoista leikkaamalla.
Suomen hyvinvointivaltiota on romutettu lähes yhtäjaksoisesti aina
vuodesta 1990-alkaen, kun samaan aikaan valtion velka vain jatkaa
kasvuaan. Sitä huonommin meille ihan oikeasti käy yhteiskuntana,
mitä enemmän leikkaamme köyhimmältä kansanosalta ja mitä
pahemmin romutamme hyvinvointivaltiota. Se että
sosiaaliturvajärjestelmämme on jotenkin pöhöttynyt ja siitä
pitäisi puristaa ylimääräiset mehut pois, on meille kansakuntana
vaarallinen ajatus, jonka tarkoitus on hyödyttää vain niitä,
joilla on jo valmiiksi ja joiden hyödyksi varojen epätasa-arvoinen
jakaantuminen kasaantuu. Toinen myytti on se, että kun muut asiat
saadaan kuntoon taloudessa, niin työttömyys häviää itsekseen.
Valitettavasti jokaiseen työttömyyskuoppaan jää aina lisää
pitkäaikaistyöttömiä. Valitettavasti tuleva modernistuminen vain
pahentaa tilannetta entisestään. Siihen on valmistauduttava ja
voinette arvata, että lääke siihen ei ole leikata koulutuksesta.
Suomi on niin rikas maa, että meillä on täysi valinnanvapaus tehdä
ihan niitä valintoja, joita itse haluamme tehdä. Vastaus otsikon
kysymykseen on: Meille olisi kansakuntana hyväksi saada edes hieman lihaa luurangoksi äityneen sosiaaliturvajärjestelmämme päälle. Meille kaikille olisi
hyväksi tasata tuloja ja tukkia porsaanreikiä... jopa niille, jotka haluaisivat kahmia kaiken itselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti