sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Mitä tehdä pöhöttyneelle sosiaaliturvajärjestelmällemme?


Suomessa lähdettiin rakentamaan hyvinvointivaltiota tosissaan 60-luvulla ja sosiaaliturvaa paranneltiin ja laajennettiin aina 80-luvun loppuun saakka, jolloin valtion julkinen bruttovelka oli 15% korvilla eli hyvinvointivaltion laajenemisesta huolimatta valtio ei ollut juuri velkaantunut. Vertailun vuoksi voin kertoa, että nykyään valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen huitelee yli 60% siitä huolimatta, että olemme rikkaampi kansakunta kuin 90-luvun alussa ja julkisia palveluita on työnnetty silppuriin jo kohta kolme vuosikymmentä. Eikö kuulostakin ristiriitaiselta? Niin minustakin... mutta kaikelle on syynsä.

80-luvulla rahoitusmarkkinat aukaistiin ja talous alkoi näyttää kuumenemisen merkkejä holtittoman lainan annon ja lainan hakemisen vuoksi. Koska Suomeen haluttiin enemmän ulkomaista pääomaa, haluttiin kuitenkin pitää talous vakaana. Ja siitä se idea sitten lähti... Hallituksen ja valtionvarainministeriön pojat ajattelivat vähän suitsia taloutta kriisiyttämällä sitä hyvin tiukalla talouspolitiikalla... ajatuksena oli hieman lisätä työttömyyttä, mutta niinkuin usein käy, homma lähti lapasesta ja Suomi syöksyi länsimaissa ennennäkemättömään lamaan. Hetkessä maan työttömyys prosentti nousi neljästä 18 prosenttiin. Ihmiset myivät pakon edessä omaisuuttaan alle niiden vakuusarvon, mutta markkinat ensin ennen ihmisten hyvinvointia. Ihmisten onnettomista kohtaloista ei niinkään kannettu huolta, mutta sijoittajia ja pankkialaa ajatellen päättäjät eivät päästäneet markkaa kellumaan, ennen kuin vasta kolmen vuoden päästä oli todella pakko ja laman niska saatiin viimein taitettua. Toipumiseen menikin sitten loppu vuosikymmen. Jotkut kansalaiset eivät toipuneet tästä talouskokeilusta koskaan.

Kuten aiemmin kirjoitinkin tasa-arvosta; kaikkien hyvinvointi paranee sitä enemmän, mitä tasa-arvoisempi väestö on. Koska tämä on fakta, sitä helposti tämmöinen tavan tallaaja ajattelisi, että kaikki ovat oikeasti samaa mieltä, mutta näin ei valitettavasti ole. Vuonna 1999 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että elinkeinoelämän edustajista 90% ja virkamiehistä 60% oli sitä mieltä, että vähimmäisturvan pitäisi olla sellainen, että sillä tulisi vain juuri ja juuri toimeen. Eliitti, joilla valitettavasti oli ja on Suomessa paljon valtaa lähinnä oikeiston riveissä, huomasi, että heille 90-luvun leikkaus- ja investointiystävällinen vakauttamispolitiikka oli hyödyllisintä. Heillä oli usein hyvä tietotaito ja parhaat verkostot. Valitettavasti leikkaaminen ei ole helppoa maassa, jossa menee hyvin. Siksi tämä ”pakko leikata”-puhe otettiin käyttöön uudestaan USA:n uusliberalistinen malli keulakuvanaan. Yhdysvalloissa yhdellä prosentilla kansasta on enemmän omaisuutta, kun kansan köyhimmällä 90% yhteensä. Oikeistoeliitillä on nyt mallimaanaan maa, jossa on hyvin epätasa-arvoista, vaarallista, jonka terveydenhuolto ei ulotu kaikkiin kansanryhmiin ja jossa suurin osa ihmisistä taistelee saadakseen jokapäiväisen leipänsä, mutta jonka väestön rikkain kärki on satumaisen rikkaita ja äärettömän etuoikeutettuja.

Miten he tekevät saman maassamme, jossa valtionmuotona on pohjoismainen enemmistödemokratia? Tämä ei olekaan helppoa, mutta onneksi tähänkin asiaan löytyy teoriaa ja neuvoja. Ensinnäkin raa`at sosiaalimenojen karsinnat ovat mahdollisia, kun seuraaviin vaaleihin on matkaa tarpeeksi kauan tai kun leikkauksia voidaan piilottaa leikkaamalla esimerkiksi indexejä. Lisäksi lama on oiva mahdollisuus käydä tuumasta toimeen, sillä vaikka tavallinen ihminen kannattaisi laajaa sosiaaliturvaa ja tasa-arvoa, hänkin ymmärtää, että kriisissä on kaikkien osallistuttava talkoisiin. Tai siis ainakin heikommassa asemassa olevien, joita on helpompi käsitellä ”heinä toisina” ja jotka eivät pysty itse puolustamaan itseään. Myös eräänlaisella väsytystaktiikalla pääsee pitkälle. Ennen pitkään ihmiset tottuvat leikkauksiin ja antavat helpommin periksi. Kun tämänlainen kriisipuhe lävistää koko yhteiskunnan median avulla, sosiaalimenojen leikkaaminen alkaa tuntua kaikista tärkeämmältä, kuin raakojen epäkohtien kuten lapsiköyhyyden eliminointi.

Oikeasti IMF:n mukaan ne maat, jotka haluavat vahvistaa kansantalouttaan, pitää keskittyä nimenomaan alimman sosiaaliluokan vahvistamiseen. Jos kaikken köyhimmän viidenneksen tuloja kasvattaa vaivaisella prosentilla, se johtaa 0,38% bruttokansantuotteen kasvuun. Sen sijaan jos kasvattaa rikkaimman viidenneksen tuloja prosentilla, se itseasiassa laskee bruttokansantuloa 0,08%.

Suomen kriisi on liioiteltua, eikä se ainakaan taitu sosiaalimenoista leikkaamalla. Suomen hyvinvointivaltiota on romutettu lähes yhtäjaksoisesti aina vuodesta 1990-alkaen, kun samaan aikaan valtion velka vain jatkaa kasvuaan. Sitä huonommin meille ihan oikeasti käy yhteiskuntana, mitä enemmän leikkaamme köyhimmältä kansanosalta ja mitä pahemmin romutamme hyvinvointivaltiota. Se että sosiaaliturvajärjestelmämme on jotenkin pöhöttynyt ja siitä pitäisi puristaa ylimääräiset mehut pois, on meille kansakuntana vaarallinen ajatus, jonka tarkoitus on hyödyttää vain niitä, joilla on jo valmiiksi ja joiden hyödyksi varojen epätasa-arvoinen jakaantuminen kasaantuu. Toinen myytti on se, että kun muut asiat saadaan kuntoon taloudessa, niin työttömyys häviää itsekseen. Valitettavasti jokaiseen työttömyyskuoppaan jää aina lisää pitkäaikaistyöttömiä. Valitettavasti tuleva modernistuminen vain pahentaa tilannetta entisestään. Siihen on valmistauduttava ja voinette arvata, että lääke siihen ei ole leikata koulutuksesta. Suomi on niin rikas maa, että meillä on täysi valinnanvapaus tehdä ihan niitä valintoja, joita itse haluamme tehdä. Vastaus otsikon kysymykseen on: Meille olisi kansakuntana hyväksi saada edes hieman lihaa luurangoksi äityneen sosiaaliturvajärjestelmämme päälle. Meille kaikille olisi hyväksi tasata tuloja ja tukkia porsaanreikiä... jopa niille, jotka haluaisivat kahmia kaiken itselleen. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti