sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Mitä tehdä pöhöttyneelle sosiaaliturvajärjestelmällemme?


Suomessa lähdettiin rakentamaan hyvinvointivaltiota tosissaan 60-luvulla ja sosiaaliturvaa paranneltiin ja laajennettiin aina 80-luvun loppuun saakka, jolloin valtion julkinen bruttovelka oli 15% korvilla eli hyvinvointivaltion laajenemisesta huolimatta valtio ei ollut juuri velkaantunut. Vertailun vuoksi voin kertoa, että nykyään valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen huitelee yli 60% siitä huolimatta, että olemme rikkaampi kansakunta kuin 90-luvun alussa ja julkisia palveluita on työnnetty silppuriin jo kohta kolme vuosikymmentä. Eikö kuulostakin ristiriitaiselta? Niin minustakin... mutta kaikelle on syynsä.

80-luvulla rahoitusmarkkinat aukaistiin ja talous alkoi näyttää kuumenemisen merkkejä holtittoman lainan annon ja lainan hakemisen vuoksi. Koska Suomeen haluttiin enemmän ulkomaista pääomaa, haluttiin kuitenkin pitää talous vakaana. Ja siitä se idea sitten lähti... Hallituksen ja valtionvarainministeriön pojat ajattelivat vähän suitsia taloutta kriisiyttämällä sitä hyvin tiukalla talouspolitiikalla... ajatuksena oli hieman lisätä työttömyyttä, mutta niinkuin usein käy, homma lähti lapasesta ja Suomi syöksyi länsimaissa ennennäkemättömään lamaan. Hetkessä maan työttömyys prosentti nousi neljästä 18 prosenttiin. Ihmiset myivät pakon edessä omaisuuttaan alle niiden vakuusarvon, mutta markkinat ensin ennen ihmisten hyvinvointia. Ihmisten onnettomista kohtaloista ei niinkään kannettu huolta, mutta sijoittajia ja pankkialaa ajatellen päättäjät eivät päästäneet markkaa kellumaan, ennen kuin vasta kolmen vuoden päästä oli todella pakko ja laman niska saatiin viimein taitettua. Toipumiseen menikin sitten loppu vuosikymmen. Jotkut kansalaiset eivät toipuneet tästä talouskokeilusta koskaan.

Kuten aiemmin kirjoitinkin tasa-arvosta; kaikkien hyvinvointi paranee sitä enemmän, mitä tasa-arvoisempi väestö on. Koska tämä on fakta, sitä helposti tämmöinen tavan tallaaja ajattelisi, että kaikki ovat oikeasti samaa mieltä, mutta näin ei valitettavasti ole. Vuonna 1999 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että elinkeinoelämän edustajista 90% ja virkamiehistä 60% oli sitä mieltä, että vähimmäisturvan pitäisi olla sellainen, että sillä tulisi vain juuri ja juuri toimeen. Eliitti, joilla valitettavasti oli ja on Suomessa paljon valtaa lähinnä oikeiston riveissä, huomasi, että heille 90-luvun leikkaus- ja investointiystävällinen vakauttamispolitiikka oli hyödyllisintä. Heillä oli usein hyvä tietotaito ja parhaat verkostot. Valitettavasti leikkaaminen ei ole helppoa maassa, jossa menee hyvin. Siksi tämä ”pakko leikata”-puhe otettiin käyttöön uudestaan USA:n uusliberalistinen malli keulakuvanaan. Yhdysvalloissa yhdellä prosentilla kansasta on enemmän omaisuutta, kun kansan köyhimmällä 90% yhteensä. Oikeistoeliitillä on nyt mallimaanaan maa, jossa on hyvin epätasa-arvoista, vaarallista, jonka terveydenhuolto ei ulotu kaikkiin kansanryhmiin ja jossa suurin osa ihmisistä taistelee saadakseen jokapäiväisen leipänsä, mutta jonka väestön rikkain kärki on satumaisen rikkaita ja äärettömän etuoikeutettuja.

Miten he tekevät saman maassamme, jossa valtionmuotona on pohjoismainen enemmistödemokratia? Tämä ei olekaan helppoa, mutta onneksi tähänkin asiaan löytyy teoriaa ja neuvoja. Ensinnäkin raa`at sosiaalimenojen karsinnat ovat mahdollisia, kun seuraaviin vaaleihin on matkaa tarpeeksi kauan tai kun leikkauksia voidaan piilottaa leikkaamalla esimerkiksi indexejä. Lisäksi lama on oiva mahdollisuus käydä tuumasta toimeen, sillä vaikka tavallinen ihminen kannattaisi laajaa sosiaaliturvaa ja tasa-arvoa, hänkin ymmärtää, että kriisissä on kaikkien osallistuttava talkoisiin. Tai siis ainakin heikommassa asemassa olevien, joita on helpompi käsitellä ”heinä toisina” ja jotka eivät pysty itse puolustamaan itseään. Myös eräänlaisella väsytystaktiikalla pääsee pitkälle. Ennen pitkään ihmiset tottuvat leikkauksiin ja antavat helpommin periksi. Kun tämänlainen kriisipuhe lävistää koko yhteiskunnan median avulla, sosiaalimenojen leikkaaminen alkaa tuntua kaikista tärkeämmältä, kuin raakojen epäkohtien kuten lapsiköyhyyden eliminointi.

Oikeasti IMF:n mukaan ne maat, jotka haluavat vahvistaa kansantalouttaan, pitää keskittyä nimenomaan alimman sosiaaliluokan vahvistamiseen. Jos kaikken köyhimmän viidenneksen tuloja kasvattaa vaivaisella prosentilla, se johtaa 0,38% bruttokansantuotteen kasvuun. Sen sijaan jos kasvattaa rikkaimman viidenneksen tuloja prosentilla, se itseasiassa laskee bruttokansantuloa 0,08%.

Suomen kriisi on liioiteltua, eikä se ainakaan taitu sosiaalimenoista leikkaamalla. Suomen hyvinvointivaltiota on romutettu lähes yhtäjaksoisesti aina vuodesta 1990-alkaen, kun samaan aikaan valtion velka vain jatkaa kasvuaan. Sitä huonommin meille ihan oikeasti käy yhteiskuntana, mitä enemmän leikkaamme köyhimmältä kansanosalta ja mitä pahemmin romutamme hyvinvointivaltiota. Se että sosiaaliturvajärjestelmämme on jotenkin pöhöttynyt ja siitä pitäisi puristaa ylimääräiset mehut pois, on meille kansakuntana vaarallinen ajatus, jonka tarkoitus on hyödyttää vain niitä, joilla on jo valmiiksi ja joiden hyödyksi varojen epätasa-arvoinen jakaantuminen kasaantuu. Toinen myytti on se, että kun muut asiat saadaan kuntoon taloudessa, niin työttömyys häviää itsekseen. Valitettavasti jokaiseen työttömyyskuoppaan jää aina lisää pitkäaikaistyöttömiä. Valitettavasti tuleva modernistuminen vain pahentaa tilannetta entisestään. Siihen on valmistauduttava ja voinette arvata, että lääke siihen ei ole leikata koulutuksesta. Suomi on niin rikas maa, että meillä on täysi valinnanvapaus tehdä ihan niitä valintoja, joita itse haluamme tehdä. Vastaus otsikon kysymykseen on: Meille olisi kansakuntana hyväksi saada edes hieman lihaa luurangoksi äityneen sosiaaliturvajärjestelmämme päälle. Meille kaikille olisi hyväksi tasata tuloja ja tukkia porsaanreikiä... jopa niille, jotka haluaisivat kahmia kaiken itselleen. 




tiistai 15. marraskuuta 2016

Miksi tasa-arvo on niin tärkeää?


Sitä helposti kuvittelee todeksi sellaisen hokeman, että rikkaissa maissa ollaan onnellisempia ja eletään pidempään kuin köyhissä maissa, mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Todellisuudessa valtion korkea bruttokansantuote ei tee ihmisiä hyvinvoiviksi, mutta tasa-arvo tekee.

Jos siis verrataan kohtalaisesti toimeentulevien maiden varallisuutta ja elinajanodotetta keskenään, ei voi havaita juuri mitään logiikkaa niiden välillä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen odotetaan elävän vuosia vähemmän, kuin ruotsalaisen ihmisen, vaikka Yhdysvallat on paljon rikkaampi maa kuin Ruotsi. Yhdysvaltojen sisällä toki rikkaat elävät kauemmin, kuin köyhät, mutta sama kaava ei päde, kun maita verrataan keskenään.

Sen sijaan jos vertaa elinajanodotetta tasa-arvoon maiden välillä, täysin selkeä yhteys löytyy heti. Kun maan tulotaso ylittää tietyn rajan, varallisuudella ei ole enää elinajanodotetta nostavaa vaikutusta. Myöskään valmiiksi varakkaiden maiden talouskasvu ei pidennä ihmisten elinkaaria. Tasa-arvolla sen sijaan on aivan suora suhde elinajanodotteeseen. Ei ole itseasiassa mitään väliä kuinka tasa-arvo toteutuu, kunhan se toteutuu. Sillä ei ole väliä, toteutuuko tasa-arvo tuloeroja tasaavan verotuksen avulla vai ovatko ihmiset muilla keinoin samalla lähtöviivalla, mutta mitä tasa-arvoisempi valtio on, sitä parempi elinajanodote sen asukkailla on.



Sama pätee myös lasten hyvinvointiin. Lasten hyvinvointia käsittelevässä hyvin kattavassa Unicefin tutkimuksessa tutkittiin kaikkea mahdollista koulukiusaamisesta terveyteen. Kun tämän tutkimuksen tuloksia verrataan varallisuuteen, ei bruttokansantuote tietyn tulorajan jälkeen enää näytä olevan yhteydessä lasten hyvinvointiin. Sen sijaan ihmisten keskinäisellä tasa-arvolla on lasten hyvinvointiin aivan suora yhteys. Mitä lähempänä maan rikkaimman 20% tulot ovat maan köyhimpien 20% tuloja, sitä paremmin kaikki maan lapset ja isommatkin ihmiset voivat... myös siis rikkaat ja heidän lapsensa. Tasa-arvo tuottaa siis hyvinvointia tasa-puolisesti kaikille vauvasta vaariin ja rikkaista köyhiin. 

Siksi tasa-arvo.


Jos kiinnostuit aiheesta, katso Richard Wilkinsonin luento: How economic inequality harms societies:

 http://www.ted.com/talks/richard_wilkinson#t-29202


Miksi tämä blogi?


Olen huvikseen opiskelija, uutisnarkkari, suurperheen äiti. 
Olen kotoisin betonilähiöstä, kotiutunut Porvoon maaseudulle. 
Olen onnellinen kotona, mutta huolissani maailmasta.

Ensimmäinen muistoni politiikasta on vappumarssista. Kävelin isojen ihmisten välissä ja kaikki huusivat kuorossa: "Rauhaa ja solidaarisuutta". Vähän myöhemmin päästyäni ensimmäisen kerran vaaliuurnille, äänestin Kokoomusta. Nyt muutaman vuosikymmenen jälkeen; luettuani, pohdittuani ja uutisia seurattuani, olen vihdoin löytänyt oman polkuni ja puolueeni Vihreistä. En voi kirkkain silmin väittää, että minuun eivät olisi vaikuttaneet Soininvaaran ja Haaviston kaltaiset poliittiset supertähdet, mutta haluan kuitenkin uskoa siihen, että puolueeni valinta on aika pitkälle järkeilyn tulosta. Vihreissä ajattelu on sallittu, eikä puoluekuri ole uskonnon asemassa. Lisäksi puolueessa on paljon mukana korkeasti koulutettuja asiansa osaavia henkilöitä. 

Minulla on paljon mielipiteitä, mutta ei kaikista asioista; sillä minulla ei ole mielipiteitä, joiden taustoista en tiedä tarpeeksi. Onneksi ei vielä ole löytynyt asiaa, josta en jaksaisi ottaa selvää tarpeen tullen. 

Meillä mieheni kanssa on seitsemän lasta, joista kuusi asuu vielä kotona. Osalle lapsistani toimin perhehoitajana. Sijaisäidin elämäntapa on muokannut myös näkemyksiäni ja aktivoinut poliittista uteliaisuuttani. Maailma on lainassa lapsiltamme. On noloa palauttaa se heille törkyisessä kunnossa. Meidän on tehtävä tietoisia valintoja myös paikallistasolla ympäristönäkökulma huomioon ottaen. 

Mielestäni suurin mörkö sekä Suomen, että maailman politiikassa on tällä hetkellä populismin nousu; ihmisoikeuksien ja ilmastonmuutoksen kilvan kieltäminen. On alhaista sanoa se, mitä ihmiset haluavat kuulla, totuudesta piittaamatta, vain päästäkseen valtaan vallan itsensä vuoksi. Itse arvostan ihmisessä suoraselkäisyyttä, rohkeutta ja tinkimättömyyttä.